Hyvää vuotta 2020! Toivottavasti kaikkien joulu ja uusivuosi meni mukavissa merkeissä. Oma joululomani oli ainakin varsin mukava.

En ole enää vuosiin ollut jouluihminen. En koristele jouluksi, joulukuusta en ole koskaan omistanut ja kaikki hössötys parin päivän takia vain ahdistaa. Ajatus sohvalla istumisesta viltin alla suklaakonvehteja mussuttaen saa minut juoksemaan karkuun. Emme vaihda mieheni kanssa joululahjoja, ja muutaman viimeisen joulun olemme viettäneet matkustellen.

Tuntuukin vähän hassulta, että juuri tällä kertaa, kun vietin joulun Yhdysvalloissa, yllätin pari kertaa itseni miettimästä, josko pitäisi tehdä jotain itselleni epätavallisen jouluista, esimerkiksi hankkia joulukuusi. No, hyvin nopeasti päätin olla hankkimatta, mutta jäin kyllä naureskelemaan, että luulisi Yhdysvaltojen olevan se maailman pahin joulukrääsähelvetti, joka ei ainakaan herättäisi joulumieltä kaltaisessani joulunvihaajassa.

Myös tämän joulun pyhien suomat vapaapäivät hyödynsimme matkustellen. Ja voi pojat, pakko sanoa, että tekipä hyvää päästä pois tästä pikku käpykylästä ja ennen kaikkea viettää aikaa mieheni kanssa! Treffi-illat ovat joulua edeltävän puolen vuoden aikana olleet vähissä. Heräämme yleensä samoihin aikoihin ja syömme aamiaisen yhdessä ja sitten aloitamme kumpikin omat työpäivämme. Lopetan omani iltapäivällä kahden ja kolmen välillä, mutta mieheni työasiat jatkuvat yleensä iltaan asti. Yleensä hän kuitenkin palaa ennen kuin olen sängyssä. Muutamana iltana viikossa olen tanssiharrastuksissani, joista palaan pitkien välimatkojen takia joskus vasta puolenyön aikoihin. Yhteinen valveillaoloaika on siis ollut jokseenkin kortilla. Tunnistin kuitenkin mieheni jouluvapaiden alkaessa. Nimenkin muistin!

Lomamatkamme starttasi lennolla Las Vegasiin. Las Vegas ei ainakaan itselläni koskaan ole ollut kovinkaan korkealla mielenkiintoisimpien matkakohteiden listalla, mutta halusimme lomallamme käydä Kaliforniassa ja Grand Canyonilla. Las Vegas on näiden paikkojen välissä ja lennot sinne olivat huomattavasti Kalifornian kenttiä halvemmat, joten valitsimme sen yhdeksi matkakohteista ihan lentojen perusteella.

Las Vegas oli oikeastaan juuri sitä, mitä odotinkin; kiva nähdä kerran, mutta ilman sen suurempaa syytä en varmaan menisi uudestaan. Las Vegasissa on huvitusta jos minkälaista. Ei tarvitse kuin miettiä, mitä haluaa tehdä tai nähdä, ja Las Vegasissa se on varmasti mahdollista – ainakin tarpeeksi paksulla lompakolla. Yhtenä iltana esimerkiksi mietin, että olisipa kiva mennä luistelemaan. Lyhyellä googlauksella lähin luistelukenttä löytyi vastapäisestä hotellista, kattoterassilta, totta kai.

Aluksi Las Vegasin hotellien hinnat vaikuttivat uskomattoman halvoilta. Nopeasti matkaa suunnitellessamme kuitenkin huomasimme, että hintoihin lisätään kaupungissa poikkeuksellisen suuret resort feet. Joskus resort feet ja verot tuovat suuremman osan kokonaishintaan kuin itse huoneen varsinainen osuus. Kannattaa siis olla tarkkana! Tästäkin huolimatta ihan kohtuullisella hinnalla pääsee yöpymään Stripin, eli Las Vegasin kuuluisimman kadunpätkän, äärellä.

Pari päivää Las Vegasia ihmeteltyämme otimme alle vuokra-auton ja ajoimme viitisen tuntia San Diegoon, Kaliforniaan. Olimme kysyneet useilta ihmisiltä etukäteen, suosittelisivatko he Los Angelesia, ja oikeastaan kaikki neuvoivat skippaamaan sen. Kuulostaa siltä, että LA on vain yksi suuri kaupunki muiden joukossa. San Diegosta sen sijaan kaikilla, siis ihan kaikilla, oli pelkästään hyvää sanottavaa. Mieheni oli käynyt San Diegossa pari kertaa ennenkin työmatkoilla ja piti kaupungista myös. Suomalaisille San Diego saattaa olla tuttu Tom Cruisen tähdittämistä Top Gun -elokuvista. Myös hiljan elokuvateattereissa ollut elokuva Midway liittyy osaltaan kaupunkiin. Midway on muun muassa toisessa maailmansodassa palvellut lentotukialus, joka nykyään on museoituna San Diegossa.

Kaupunkina ja matkakohteena San Diego oli aivan ihana. Siis aivan ihana. Lempikaupunkini koko maassa tähän mennessä. Maisemat palmuineen, merineen ja auringonlaskuineen ovat uskomattoman kauniita ja kaupunki vaikuttaa omaan makuuni aika sopivan kokoiselta; tekemistä on ja näkemistä on paljon ja palvelut ovat helposti saatavilla, mutta keskustan kadut eivät ole niin ruuhkaisia ja hektisiä kuin esimerkiksi New Yorkissa. Hyviä ja tunnelmallisia ravintoloita on paljon, ja ihmiset vaikuttavat keskimäärin terveemmiltä kuin California-nimisessä kotikaupungissamme itärannikolla. Ihanaa verrattuna asuinkaupunkiimme on myös se, että San Diegossa on oikeasti keskusta, ja arvatkaa mitä? Siellä voi kävellä! Kävimme vuokraamaltamme asunnolta käsin rantakadulla juoksulenkillä, ja se tuntui ihanalta! Jokseenkin paremmat maisemat kuin arkena.

San Diegon jälkeen nukuimme yhden yön Las Vegasissa Stratosphere-hotellissa. Stratosphere on yksi Las Vegasin kuuluisia maamerkkejä. Se näyttää aika paljon Tampereen Näsinneulalta, mutta on yli kaksi kertaa saman korkuinen. Ja tornin huipulla on paitsi ravintoloita ja baareja myös huvilaitteita. Itse en jokseenkin korkeanpaikankammoisena kokenut ajatusta kieppumisesta laitteeseen köytettynä 350 metrin korkeudella kovinkaan huvittavana, joten tyydyin kannustamaan, kun mieheni otti ilon irti hupimahdollisuuksista. Drinkkibaarin näköaloista turvallisesti ikkunan takana taas nautin täysin siemauksin.

Las Vegasin varikkopysähdyksen jälkeen matkamme jatkui Zionin luonnonpuistoon. Ennen matkamme suunnittelua en ollut koskaan kuullutkaan koko Zionista, mutta olen todella iloinen, että päätimme mennä sinne.

Okei, puhutaanpa hetki vaeltamisesta. Itse en ole mikään vaellusasiantuntija. Suomessa olen vaeltanut kerran. Teltassa yöpymisestä, leirielämästä ja suunnistamisesta nautin. Käveleminen taas, no, on kävelemistä. Jos haluan siirtyä paikasta toiseen tai vaikka liikkua metsässä, yleensä pyöräilen tai juoksen. Käveleminen on mielestäni jokseenkin tylsää ja hidasta. Juttukaverin kanssa siitä tulee tosin monin kerroin nautittavampaa. En ole ihan varma, mikä on vaeltamisen määritelmä, mutta olen aina kuvitellut, ehkä oman ainoan vaelluskokemukseni vuoksi, että vaeltamiseen liittyy yleensä luonnossa yöpyminen. Jos matkan varrella ei yövytä, kutsuisin tapahtumaa kävelemiseksi, patikoimiseksi tai ehkä korkeintaan päivävaellukseksi. Ehkä kysymys onkin vain käännösongelmasta, ja verbi to hike kääntyy niin vaeltaa kuin patikoida. Jos jollain aihetta paremmin tuntevalla, tutulla tai tuntemattomalla on parempaa tietoa näistä määritelmistä, niin laittakaa viestiä, olisi kiva tietää, olenko aivan hakoteillä.

No, joka tapauksessa yhdysvaltalaiset vaikuttavat kutsuvan lähes kaikkea luonnossa kulkemista hikingiksi, oli matkan pituus sitten 80 kilometriä tai 200 metriä. Itsestäni tuntuisi vähän hassulta kutsua juoksulenkkiä tai mustikankeruureissua Kaupin metsään, jonka lähellä Tampereella asuimme, hikingiksi.

Zionissa ja monissa muissa yhdysvaltalaisissa luonnonpuistoissa vaeltaminen toimii suurimmalle osalle matkailijoista niin, että valitaan itselle sopiva vaellusreitti, ajetaan autolla reitin alkuun, tehdään vaellus ja ajetaan autolla hotelliin yöpymään. Kuten sanottu, en ole Suomessa ansioitunut vaeltaja, joten en osaa sanoa, onko tämä ihan tavallista Suomessa, mutta hotellissa yöpyminen ainakin omissa mielikuvitusmääritelmissäni vähän rikkoo vaeltamisen määritelmää. Kaikki ulkoilu on kuitenkin plussaa, joten parempi näin kuin ei ulkoilua ollenkaan.

Teimme Zionin-vierailumme aikana kolme vaellusta tai patikointia, yhden vähän ajallisesti pidemmän ja kaksi lyhyempää. Ensimmäisenä päivänä menimme luonnonpuiston kuuluisimmalle, Angels Landing -nimiselle reitille. Reitti on vain reilut kahdeksan ja puoli kilometriä pitkä (reilut neljä kilometriä yhteen suuntaan), mutta nousua on jyrkästi, välillä jopa kiipeämiseksi asti. Angels Landing -reitistä on sanottava, että se oli kaikkea muuta kuin tylsä. Maisemat olivat huikeita ja usein piti olla tarkkana, mihin kätensä ja jalkansa pistää. Tuntuu uskomattomalta, että turisteja edes päästetään reitille, jonka varrelta on täysin mahdollista pudota vuoren rinteeltä tai jyrkänteeltä alas. Reitillä onkin kuollut kymmenen matkailijaa vuoden 2004 jälkeen, viimeisin nyt kirjoitushetkellä vain pari kuukautta sitten, vuoden 2019 marraskuussa.

Kuten aiemmin jo mainitsin, kärsin jonkinasteisesta korkeanpaikankammosta. Pidän kuitenkin kiipeilemisestä ja kaikenlaisista aktiviteeteista, ja pikku hiljaa korkeille paikoille altistuminen ja Flow Parkissa männyn nokassa itkeminen on selkeästi tuottanut tulosta. Vielä pari vuotta sitten en olisi pystynyt kulkea Angels Landingilla itkua tihrustamatta. Nytkin pelottavimmat kohdat reitillä olivat pelottavia enkä seuraavana yönä meinannut saada nukuttua, kun aina silmäni sulkiessani aloin nähdä painajaisia vuorelta tippumisesta, mutta itse patikoinnin aikana päällimmäisenä tunteena ei ollut pelko, vaan pystyin nauttimaan jännityksestä, maisemista, seikkailusta ja ulkoilusta. Reitin viimeisimmille metreille en kuitenkaan jään ja lumen vuoksi uskaltautunut. Mieheni kiipesi tuonkin pätkän urheasti. Huipulla ei kuulemma ollut ruuhkaa.

Toisena päivänämme Zionissa patikoimme lyhyen Canyon Overlook Trailin ja Angels Landingia pidemmän mutta huomattavasti helpomman ja puolet nopeamman Watchman Trailin. Molemmat olivat ihan kivoja kävelyreittejä, Canyon Overlook Trail näistä kahdesta mielestäni mielenkiintoisempi. Watchman Trailin kävelimme heti aamun aluksi. Ylös kivutessamme maa oli vielä jäässä, mutta palatessamme samaa polkua alaspäin oli keli lämmennyt sen verran, että polku oli sulanut aikamoiseksi mutavelliksi. Selvisimme ilman vahinkopyllymäkiä, mutta en silti voinut olla hihittämättä kenkien alla litisevää mutakerrosta alaspäin liukastellessamme.

Lomareissumme loppuhuipennus oli Grand Canyon. Itse luulin ennen, että Grand Canyonia pääsee katsomaan yhdestä paikkaa ja että itse kanjoni olisi paljon pienempi. No, eipä tuo Grand turhaan kanjonin nimessä ole. Grand Canyon on 446 kilometriä pitkä, jopa 29 kilometriä leveä ja parhaimmillaan 1 857 metriä syvä. Kanjonia siis tosiaankin pääsee katsomaan useammasta paikasta. Sitä ympäröi luonnonpuisto, jossa voi ajaa näköalapaikalta toisella ja ihailla kanjonia useasta eri kulmasta. Luonnonpuistossa on myös useita vaellus- tai patikointireittejä. Me emme lähteneet Grand Canyonilla patikoimaan. Lunta oli reippaasti, emmekä olleet ehkä aivan niin talvisiin olosuhteisiin varustautuneita.

Onneksi maisemissa riitti joka tapauksessa ihmettelemistä. Saavuimme kanjonille auringonnousuksi, ja oli maagista katsoa maiseman muuttumista valon osuessa kanjoniin. Muutenkin näkymä alas kanjoniin tuntui epätodelliselta. Vuoria olen nähnyt ennenkin, mutta nyt vuoristomaisema avautui alaspäin ja mittasuhteet olivat aivan käsittämättömät. Kun katseen kohdistaa alhaalla olevaan vuorenhuippuun, on vielä sieltäkin käsittämättömän pitkä matka alas, jossa näkyy taas uusi vuorenhuippu. Kuin katsoisi kanjonia, joka on kanjonissa, joka on kanjonissa.

Yhteenvetona joululomastamme voin sanoa, että vaikka ehdimme tehdä paljon, oli tämä ehkä rentouttavin lomamme. Kiire tuli vain kerran ja oli ihanaa viettää aikaa oman pienen perheen kesken, nähdä ja kokea uusia paikkoja ja asioita sekä puhua ja olla yhdessä hiljaa pitkillä automatkoilla.

Amerikan-elon puoliväli on saavutettu. Olisiko seuraavat treffit sitten kesäkuussa? No, josko sitä vaikka ehdittäisiin välillä illallistamaan yhdessä pariskuntana.

Viime blogitekstissä ihmettelin amerikkalaista autoilukulttuuria. Kuten jo viimeksi varoittelinkin, aihe kirvoitti minussa niin monia ajatuksia, että jatkan sen äärellä huuli pyöreänä vielä tänäänkin.

Muistan kauhistelleeni useita kertoja vuosien varrella, kuinka amerikkalaisissa TV-sarjoissa ja elokuvissa näkee todella usein, kuinka ihmiset ajavat ympärihumalassa baarista autolla kotiin. Kuka edes menee autolla baariin? Niin, no. Aika moni, näemmä. Julkista liikennettä tai takseja ei alueellamme ole, mutta Ubereita ja Lyftejä sentään, joilla matkan voisi vaihtoehtoisesti taittaa. Rattijuopumuksen raja on Marylandissa kuitenkin korkeampi kuin Suomessa, eikä poliisi saa järjestää puhallutusratsioita ilmoittamatta aikaa ja paikkaa etukäteen, joten suurin osa näyttää valitsevan oman auton kulkupeliksi baarista kotiin. Selkeästi humalaisia kuskeja en ole onneksi kuitenkaan nähnyt.

Autoilukulttuuri näkyy hinnoissa. Itse autot ovat ehkä jonkin verran halvempia kuin Suomessa. Polttoaine on naurettavan halpaa; noin kolmanneksen Suomen hinnoista. Se, mikä taas maksaa, on vakuutukset. Toisin kuin Suomessa, täällä autovakuutuksen hinta perustuu auton hintaan. Mitä kalliimpi auto, sitä kalliimpi vakuutus. Oma autovakuutuksemme maksaa kuussa lähes saman verran kuin vastaava vakuutus vuodessa Suomessa, vaikkemme täällä millään luksusautoilla ajelekaan. Tavallaan ihan ymmärrettävää kyllä. Tiet ovat suuria, liikennettä on paljon ja joukkoon mahtuu paljon kehnoja kuskeja. Onnettomuuksia sattuu siis usein.

En ole ihan varma, ollaanko täällä keskimäärin huonompia kuskeja kuin Suomessa vai näkeekö päivän aikana vain niin paljon enemmän liikennettä, että kaistapäisiä ratkaisuja näkee useammin. Sulkuviivoilla ei näytä olevan monille kuskeille mitään merkitystä eikä ryhmittymistä sen suuremmin ajatella. Yllättävät kaistanvaihdot ovat aiheuttaneet useamman kerran sydämentykytyksiä moottoriteillä. Todella usein näkee, kun joku huomaa viime tipassa, että on kääntymässä väärästä liittymästä ulos, ja palaakin yllättäen kääntyvien kaistalta takaisin suoraan jatkavien kaistalle – vielä silloinkin, kun kaistat ovat jo selkeästi erkaantuneet toisistaan. Taloyhtiömme parkkipaikalle näkee taas päivittäin ihmisten ajavan kiertoliittymässä väärään suuntaan.

Amerikassa kaikki on suurempaa pätee muuten myös autoihin. Liikenteessä näkee todella paljon autoja, joissa on yli viisilitrainen moottori. Tunnenkohan Suomessa ketään, jolla olisi niin suurimoottorinen kulkupeli? Myös Suomessa suhteellisen harvinaiset Jeepit ja lava-autot ovat täällä todella suosittuja.

Sananen vielä Suomesta eroavista liikennesäännöistä, joista jotkut ovat oikein toimivia ja toiset mielestäni jopa vaarallisia. Ainakaan Marylandissa ei ole tasa-arvoisia risteyksiä eikä myöskään sääntöä, että oikealta tulevaa täytyy väistää. Tasa-arvoiset risteykset on korvattu risteyksillä,joissa jokaisella risteykseen tulevalla on stop-merkki. Se joka tulee ensimmäisenä stoppinsa kohdalle saa myös jatkaa matkaansa ensimmäisenä. Tämä sääntö on vaikuttanut toimivan todella hyvin. Kukaan ei joudu odottamaan risteyksessä kauaa eikä yleensä ole epäselvää, kenen vuoro on mennä.

Myös liikennevaloihin liittyvät säännöt eroavat Suomesta; punaiset valot eivät nimittäin koske oikealle kääntyviä. Valoissa kuitenkin täytyy pysähtyä ja varmistaa, ettei aja kenenkään vihreitä vasten menevän tielle. Tämäkin vaikuttaa oikein toimivalta säännöltä. Sääntö, joka mielestäni taas osavaltiossamme vaikuttaa vaaralliselta, liittyy hälytysajoneuvoihin. Kun liikenteessä kohtaa pillit päällä olevan hälytysajoneuvon, esimerkiksi ambulanssin, täytyy oma auto pysäyttää tien reunaan. Suomessahan päinvastoin ohjeistetaan olemaan tekemättä näin ja vaaratilanteiden välttämiseksi jatkamaan tasaisella nopeudella ajamista.

Vaikka yllättävät kaistanvaihtajat ja rattitekstailijat ovat parhaansa yrittäneet, vielä olemme välttyneet pellin rytisemiseltä. Peukut pystyyn, että toinenkin puoli vuodesta sujuu autoilun osalta yhtä mallikkaasti. Ihan muutama maili on nimittäin vielä ajamatta.