Maileja mittarissa
Lokakuu, huh! Jouluhyllyt ovat ilmestyneet kauppoihin jo hyvän aikaa sitten, mutta eniten esillä on totta kai halloween. Jo kolmannes Amerikan-eloa takana. Samaan aikaan tuntuu, että aika matelee ja vilistää silmissä.
Tänään ajattelin kirjoittaa aiheesta, jonka erot Suomeen verrattuna ensimmäisenä pistivät silmään Yhdysvaltoihin saapuessa – nimittäin autoilu. Aihe herätti niin paljon ajatuksia, että päätin jakaa tekstin kahteen osaan. Tässä siis ensimmäinen.
Tiesin totta kai etukäteen, että Yhdysvalloissa autoilu on paljon suuremmassa asemassa kuin Suomessa. Tampereella todella moni ystäväni ei edes omista autoa. Kaikkialle pääsee kävellen, bussilla tai pyöräillen ja pian myös raitiovaunulla. Etukäteistiedoistani ja -aavistuksistani huolimatta yllätyin, kuinka vaikea asuinalueellamme on kulkea ilman autoa.
Kuten olenkin aiemmin maininnut, olemme siinä mielessä onnekkaita, että meiltä kotoa pääsee kävellen pariin lähikauppaan ja jopa pienelle juoksulenkille. Mutta siinä se sitten onkin. Joissain kohdissa vaikuttaa siltä, että pätkä jalkakäytävää on rakennettu vain muodon vuoksi. Se ei johda mihinkään, ei edes suojatielle tai johonkin rakennukseen. En ole varmaan koskaan oman kaupunkimme läheisyydessä joutunut väistämään jalankulkijaa, koska jalankulkijoita ei ole. Koko infrastruktuuri on suunniteltu yksityisautoiluun ja ihmisten tavat ovat mukautuneet siihen.
Lähes kaikkialle mennään autolla. Yksi vaimokaverini asuu 800 metrin päässä kotoamme ja vaikutti kauhistuneelta, kun sanoin tulleeni heille kävellen. ”Olisit soittanut, niin olisimme tulleet hakemaan!”Omaan taloyhtiöömme kuuluu kuusi asuinrakennusta. Pihan kulkee päästä päähän ehkä kolmessa minuutissa. Silti on aivan tavallista, että asukkaat menevät taloyhtiön uima-altaalle, kerhotalolle tai postilaatikoille kotoaan autolla. Syrjäisimmältäkin talolta matka on vain noin 150 metriä. Tuollaisen matkan kulkeminen autolla ei vain millään käy järkeen. Itse en ainakaan keksi logiikkaa. Luulisi, että kävellen pääsisi nopeammin ja siitä olisi vähemmän vaivaa kuin auton hakemisesta, käynnistämisestä, ajamisesta, parkkeeraamisesta, taas ajamisesta ja jälleen parkkeeraamisesta. Kaikkialle ajaminen vaikuttaa todella iskostuneen suureen osaan tästä kansasta.
Ja koska kaikki autoilevat ja kaikkialle, täytyy teitten olla suuria, jotta kaikki mahtuisivat niillä autoineen liikkumaan. Oman pikkukaupunkimme päätie on suurimmaksi osaksi kahdeksankaistainen. Isojen risteyksien kohdalla kaistoja on tietenkin enemmän, koska kääntyville on omat kaistansa. Kylän raitti on siis kaksi kertaa suomalaisen moottoritien kokoinen.
Jos lyhyitä matkoja ajetaan autolla, niin kyllä ajetaan pitkiäkin. Yhdysvallat on iso maa, ja näin ollen välimatkat ovat pitkiä. Etsiessäni lähistöltä harrastusmahdollisuuksia huomasin nopeasti, että joudun joustamaan siinä, kuinka pitkän matkan päähän olen valmis ajamaan päästäkseni harrastamaan. Aluksi tavoitteeni oli, että ajomatkaa olisi yhteen suuntaan maksimissaan puoli tuntia. Googleteltuani jonkin aikaa aloin etsiä vaihtoehtoja tunnin ajomatkan säteeltä ja nyt lopulta käyn pari kertaa viikossa tanssimassa pääkaupunkiseudulla noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Ensimmäinen ajomatka harrastuspaikalle olikin jännittävä. Matkan varrella on nimittäin tietenkin vielä suurempia teitä kuin kotikylillä. Parhaimmillaan yhteen suuntaan taitaa olla seitsemän kaistaa.
Koko maa ei sentään ole jalkakäytävätöntä, vaan suuremmissa kaupungeissa kävellään ja käytetään julkisia kulkuneuvoja varsin sujuvasti. Ja on pienemmissäkin paikkakunnissa mukana helmiä jalankulkijoille, kuten aiemmin esitelty, sympaattinen Annapolis.