Lokakuu, huh! Jouluhyllyt ovat ilmestyneet kauppoihin jo hyvän aikaa sitten, mutta eniten esillä on totta kai halloween. Jo kolmannes Amerikan-eloa takana. Samaan aikaan tuntuu, että aika matelee ja vilistää silmissä.

Tänään ajattelin kirjoittaa aiheesta, jonka erot Suomeen verrattuna ensimmäisenä pistivät silmään Yhdysvaltoihin saapuessa – nimittäin autoilu. Aihe herätti niin paljon ajatuksia, että päätin jakaa tekstin kahteen osaan. Tässä siis ensimmäinen.

Tiesin totta kai etukäteen, että Yhdysvalloissa autoilu on paljon suuremmassa asemassa kuin Suomessa. Tampereella todella moni ystäväni ei edes omista autoa. Kaikkialle pääsee kävellen, bussilla tai pyöräillen ja pian myös raitiovaunulla. Etukäteistiedoistani ja -aavistuksistani huolimatta yllätyin, kuinka vaikea asuinalueellamme on kulkea ilman autoa.

Kuten olenkin aiemmin maininnut, olemme siinä mielessä onnekkaita, että meiltä kotoa pääsee kävellen pariin lähikauppaan ja jopa pienelle juoksulenkille. Mutta siinä se sitten onkin. Joissain kohdissa vaikuttaa siltä, että pätkä jalkakäytävää on rakennettu vain muodon vuoksi. Se ei johda mihinkään, ei edes suojatielle tai johonkin rakennukseen. En ole varmaan koskaan oman kaupunkimme läheisyydessä joutunut väistämään jalankulkijaa, koska jalankulkijoita ei ole. Koko infrastruktuuri on suunniteltu yksityisautoiluun ja ihmisten tavat ovat mukautuneet siihen.

Lähes kaikkialle mennään autolla. Yksi vaimokaverini asuu 800 metrin päässä kotoamme ja vaikutti kauhistuneelta, kun sanoin tulleeni heille kävellen. ”Olisit soittanut, niin olisimme tulleet hakemaan!”Omaan taloyhtiöömme kuuluu kuusi asuinrakennusta. Pihan kulkee päästä päähän ehkä kolmessa minuutissa. Silti on aivan tavallista, että asukkaat menevät taloyhtiön uima-altaalle, kerhotalolle tai postilaatikoille kotoaan autolla. Syrjäisimmältäkin talolta matka on vain noin 150 metriä. Tuollaisen matkan kulkeminen autolla ei vain millään käy järkeen. Itse en ainakaan keksi logiikkaa. Luulisi, että kävellen pääsisi nopeammin ja siitä olisi vähemmän vaivaa kuin auton hakemisesta, käynnistämisestä, ajamisesta, parkkeeraamisesta, taas ajamisesta ja jälleen parkkeeraamisesta. Kaikkialle ajaminen vaikuttaa todella iskostuneen suureen osaan tästä kansasta.

Ja koska kaikki autoilevat ja kaikkialle, täytyy teitten olla suuria, jotta kaikki mahtuisivat niillä autoineen liikkumaan. Oman pikkukaupunkimme päätie on suurimmaksi osaksi kahdeksankaistainen. Isojen risteyksien kohdalla kaistoja on tietenkin enemmän, koska kääntyville on omat kaistansa. Kylän raitti on siis kaksi kertaa suomalaisen moottoritien kokoinen.

Jos lyhyitä matkoja ajetaan autolla, niin kyllä ajetaan pitkiäkin. Yhdysvallat on iso maa, ja näin ollen välimatkat ovat pitkiä. Etsiessäni lähistöltä harrastusmahdollisuuksia huomasin nopeasti, että joudun joustamaan siinä, kuinka pitkän matkan päähän olen valmis ajamaan päästäkseni harrastamaan. Aluksi tavoitteeni oli, että ajomatkaa olisi yhteen suuntaan maksimissaan puoli tuntia. Googleteltuani jonkin aikaa aloin etsiä vaihtoehtoja tunnin ajomatkan säteeltä ja nyt lopulta käyn pari kertaa viikossa tanssimassa pääkaupunkiseudulla noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Ensimmäinen ajomatka harrastuspaikalle olikin jännittävä. Matkan varrella on nimittäin tietenkin vielä suurempia teitä kuin kotikylillä. Parhaimmillaan yhteen suuntaan taitaa olla seitsemän kaistaa.

Koko maa ei sentään ole jalkakäytävätöntä, vaan suuremmissa kaupungeissa kävellään ja käytetään julkisia kulkuneuvoja varsin sujuvasti. Ja on pienemmissäkin paikkakunnissa mukana helmiä jalankulkijoille, kuten aiemmin esitelty, sympaattinen Annapolis.

En ole elämässäni varmaan koskaan nähnyt niin paljon autotarroja kuin tämän vajaan kahden kuukauden aikana Yhdysvalloissa. Harvoissa autotarroissa, joita Suomessa näkee, muistutetaan pienestä lapsesta tai lemmikistä, joka auton kyydissä on. Entä mitä lukee suomalaisen Facebook-profiilin kuvauksessa? Yleensä ei mitään. Joku saattaa kertoa harrastavansa jotain tai ehkä ammattinimikkeensä. Yhdysvaltalaiset taas vaikuttavat olevan keskimäärin hyvinkin paljon avoimempia kertoessaan, mitä rakastavat ja ketä kannattavat, oli kyseessä sitten Trump, Jeesus, Yankees tai oma aviomies.

Nämä erilaiset tunnustukset tai kannatushuudot eivät oikeastaan häiritse minua, olin sitten samaa tai eri mieltä niiden aiheista. Tuntuu jokseenkin kiehtovalta seurata, kuinka eri tavalla yhdysvaltalaiset ja suomalaiset suhtautuvat tällaisiin julkisiin kannanottoihin. Tietenkään kaikki yhdysvaltalaiset tai kaikki suomalaiset eivät toimi keskenään samalla tavalla, mutta sen verran yhtenäistä aiheeseen liittyvä tapakulttuuri kummassakin maassa on, että eroa niiden välillä ei voi olla täällä huomaamatta.

Autotarroissa vannotaan monenlaisten asioiden nimeen. Politiikka näyttää olevan yksi lempiaiheista ja Trumpin kannattajat innokkaimpia ajoneuvonsa koristelijoita. Myös suosikkiurheilujoukkueelle osoitetaan tukea liimaamalla joukkueen logo auton ikkunaan. Rekisterikilvet itsessään on usein jo valmiiksi koristeltu osavaltion värein, mutta osa autoilijoista haluaa vielä vahvistaa kilven sanomaa pienin, tai joskus vähän suuremmin, lisäkoristein. Ja jos joku perheenjäsenistä työskentelee armeijassa, halutaan siitäkin usein kertoa kanssa-autoilijoille. Juuri eilen näin rekisterikilven kehyksen, jossa luki: ”Minun poikani on merivoimissa”.

Tutustuessani paikallisiin ja katsellessani heidän Facebook-profiilejaan, vähän hätkähdin monen kohdalla aluksi. ”Rakastan Jeesusta ja tätä maata”, oli tyypillinen esittelyteksti. Myös sen huomasin, että vaimokerholaisista lähes kaikilla on sosiaalisessa mediassa valtavasti yhteiskuvia miestensä kanssa. Tosi kivoja kuvia, eipä siinä mitään. Mutta tajusin varsin suomalaisvoittoisessa ystäväpiirissäni tottuneeni siihen, että halailu- ja pusuttelukuvia oman rakkaan kanssa harvemmin jaetaan sosiaalisessa mediassa.

Pakko myöntää, välillä nämä julkiset kannanotot vähän huvittavat minua. Onkin mielenkiintoista miettiä, mistä nämä erot johtuvat. Yritän kuvitella, minkälaisen autotarran voisin itse liimata autoni ikkunaan. En ketään poliitikkoa kannattavaa ainakaan. Vaikka äänestän jotain ihmistä presidentin- tai eduskuntavaaleissa, tuskin kuitenkaan olen aivan kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä. Jokin urheilujoukkue? Vaikuttaa vähän turhaan liian fanaattiselta makuuni.

Ehkä ero on juuri tuossa. Fanaattisuus nähdään Suomessa vähän typeränä. Kannatitpa sitten mitä tai ketä tahansa julistamalla rakastavasi kohdetta sosiaalisen median profiilissasi, autosi koristeiden väreissä tai t-paitasi tai kahvimukisi tekstissä, ihmiset kohottavat kulmiaan. Hurahtanut, hihhuli.

Pitkälti olen kyllä vähän samoilla linjoilla. Tuntuisi vähän mustavalkoiselta osoittaa julkisesti vankkumatonta kannatusta jotain tiettyä asiaa tai henkilöä kohtaan. Miten lempijoukkue edes valitaan? Sen mukaan, mikä on paras? Keillä on kivoimmat väriset paidat? Minkä kotipaikkakunta on lähimpänä? Ehkä joku enemmän urheilua seuraava voi vastata tähän.

Toisaalta tuntuu kyllä vähän hassulta, ettei saisi julkisesti kertoa rakastavansa esimerkiksi kumppaniaan. Pitääkö onni pitää vakan alla? Vai onko suomalaisten mielestä vain mautonta viljellä hunajaista ja siirappista somefiidiä? Vai onko ero yksinkertaisesti kielessä? Amerikkalaiset rakastavat kaikkea! Suomalaiset taas tykkäävät asioista. Rakkaus on suomen kielessä iso sana.

Jokainen varmasti kuulisi mielellään vanhemmiltaan, että he ovat ylpeitä lapsestaan, kuten merivoimissa olevan pojan vanhemmat selvästi ovat. Suomalaiseen kulttuuriin ei vain näytä sopivan, että kukaan muu kuulee sen.