Vaimokerho kokoontuu
Viimeinkin koitti hetki, jota ehdin odottaa jo tovin: vaimokerho kokoontui!
Tiedetään. Kuulostaa kamalalta. Vaimokerho. Kyseessä on siis mieheni työpaikan järjestämä tapa tutustuttaa työntekijöiden puolisot ja perheet toisiinsa. Monet työntekijöistä perheineen ovat muuttaneet alueelle juurikin työpaikan perässä ja tulevat ympäri Yhdysvaltoja ja maailmaa, eivätkä ystävät ja muu turvaverkko muuta mukana. Silloin kuvioihin astuu vaimokerho, jossa tavataan muita samassa tilanteessa olevia ja vietetään aikaa yhdessä.
Oikeastihan ryhmän nimi on Spouse Club, eli puolisokerho, mutta meidän tapauksessamme ryhmässä on pelkästään naisia, joten aloin puhua siitä jo Suomessa asuessamme leikillisesti vaimokerhona. Sana herätti itsessäni ja ystäväporukassani huvittavia mielleyhtymiä, joista vitsailimme. Täydelliset naiset -tv-sarja, kuinka leipoisin täydellisen amerikkalaisen omenapiirakan ja veisin patalaput käsissä uusille naapureille, kuinka istuisimme jonkun vaimokerholaisen täydellisessä kodissa pelaten bridgeä ja juoden sherryä ja muita elokuvamaisia tai stereotyyppisiä tilanteita, joihin minut kuvittelimme.
Kun omat työni ja mieheni orientaatiojakso ja nyt jo varsinaiset työtkin alkoivat, vaihtuivat pelkästään huvittuneet sävyt suhtautumisessani vaimokerhoon uteliaaseen ja toiveikkaaseen odotukseen. Olen aina viihtynyt ihmisten seurassa, vaikken niitä kaikkein suulaimpia olekaan. Tällä hetkellä arkipäivät kuluvat niin, että heräämme samoihin aikoihin, mieheni menee töihin ja itse aloitan työpäivän kotona. Syön lounaaksi yleensä edelliseltä päivälliseltä yli jäänyttä ruokaa. Aloitan työpäivän sen verran aikaisin, että pääsen lopettamaan kolmeen mennessä. Sen jälkeen menee vielä jotain tunnin ja muutaman tunnin välillä, että mieheni tulee kotiin. Tällä hetkellä meillä on vain yksi auto, eikä kävellen pääse paria lähikauppaa pidemmälle. Olen siis yrittänyt lähinnä saada aikani kulumaan kotona, ja arvatkaa mitä? En todellakaan ole mikään kotoiluihminen. Onneksi taloyhtiöstä löytyy uima-allas ja kuntosali. Myös podcastien kuuntelu on auttanut minua pitämään itseni järjissäni.
Kun mieheni taas tulee suomalaista työpäivää pidemmän päivän jälkeen kotiin, on hän ymmärrettävästi aika väsynyt. Itse taas en malta odottaa, että saan puhua jonkun kanssa, tehdä jotain ja mennä jonnekin kotikorttelia pidemmälle. Alan ymmärtää, miksi koirat syöksyvät omistajansa luo intoa piukassa, kun tämä tulee kotiin.
Viime lauantaina mieheni kollega kutsui työkaverinsa perheineen viettämään iltaa kotiinsa. Tuo lauantai-ilta tuli niin tarpeeseen. Oli ihana nähdä ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa kuulumisia ja jotka tiesi tapaavansa uudestaankin. Melkein kaikki olivat naimisissa ja suurimmalla osalla oli lapsia. Alkuillasta riitti siis vilinää. Isäntäpari oli nähnyt suuren vaivan tarjoilujen kanssa ja jopa vuokrannut lapsia varten pomppulinnan. Suurin osa vieraista oli amerikkalaisia, mutta mukaan mahtui meidän suomalaisen pariskunnan lisäksi australialainen perhe, brittipariskunta ja kaksi italialaista.
Lapsiperheiden lähdettyä pelattiin beer dieta, juomapeliä, johon suomalaisille tutumman beer pongin tapaan kuuluu iso pöytä, muovimukeja – punaisia, totta kai – ja olutta. Pingispallon sijaan kuitenkin heitetään noppaa.
Illan aikana juttelin monien ihmisten kanssa ja oli virkistävää päästä pitkästä aikaa keskustelussa syvemmälle kuin asiakaspalvelutilanteiden small talk -tasolle. Silti keskustelu vaikuttaa suomalaiseen keskustelukulttuuriin tottuneelle kovin koristeelliselta. Kohteliaisuuksia lausutaan jatkuvasti ja ihmiset ovat ällistyttävän ilmeikkäitä. Jos itse alkaisin yhtäkkiä keskustella samaan tapaan, tuntisin itseni varmaan kesäteatterihahmoksi. Mutta pakko kyllä sanoa, että ihailen sitä tapaa, millä paikalliset osoittavat huomiota keskustelukumppanille. Apua tarjotaan pyytämättä, kysytään tarkentavia kysymyksiä ja muutenkin osoitetaan kiinnostusta keskusteluun ja keskustelukumppaniin. Toivon oppivani vuoden aikana hieman tuota puolta keskustelusta, josta olen itse saanut jo nauttia, jolla vastapuoli saadaan tuntemaan itsensä kiinnostavaksi ja tervetulleeksi.
Huomenna näen taas vaimokerholaisia, kun menemme miesten työpaikan järjestämään tervetuliaistapahtumaan. Ihmisiä, yes please!