Luku 1. Pukinmäen asema blues
Tämä tarina, niin kuin kaikki hyvät tarinat yleensäkin, alkaa tietysti Pukinmäen juna-asemalta.
On 2.1.2015 kello 01.15. Olin juuri lähtenyt kotia kohti töistä ja ärsytti. Olin polttanut käden uunin kulmaan – koordinaatiokyky ei ollut vahvimmillaan eikä kädet staattisimmillaan meillä onnettomilla, jotka joutuivat uudenvuodenpäivänä töihin. Se työ oli muutenkin kaukana kuin Moskova siitä, mitä kutsumustyöksi kutsuisi. Sellainen jota tehdään opintojen ohella, jotta olisi edes Lidlin purkkihernekeittoon varaa ja jossa joutuu pitämään nöyryyttävää työasua.
Odottelin siis Pukinmäen asemalla junaa kotiin. Oli hyytävä yö, -25 astetta pakkasta niin kuin tammikuisin usein tuppaa olla. Töissä oli aloittanut sinä päivänä kovin epätavallinen poika. Se kuunteli Frederikin ”Soo soo soo sovintoseksiä” -biisiä repeatilla niin kovaa, että se kuului liikkeen etuosaan asti asiakkaille. Se lauloikin mukana. Kertoi, että oli pyrkinyt tangokuninkaaksi jo toista vuotta putkeen, mutta ei ollut päässyt. Kyllä en ihmetellyt.
Sen lisäksi, että oli kylmää, ärsyttävää, opinnot ei oikein edenneet ja työ ei herättänyt suunnatonta inspiraatiota oli edellisiltana myös parisuhde päättynyt kuin seinään. Ihan yllättäen, ken taas tietää miksi. Se alkoi nopeasti ja päättyi nopeasti. Vaikka kaikki oli hyvin.
Yhtäkkiä autiolla Pukinmäen asemalla kaikui kuulutus ”01.21 juna on 20 minuuttia myöhässä”. Ja tiedätte kyllä, että 20 minuuttia tammikuisessa yössä vastaa kolmea tuntia reaaliajassa. Mikäs muukaan siinä sitten avuksi kun alkaa itkeä. Kyllä muistuu pienetkin yksityiskohdat vielä vuosien jälkeen mieleen tuosta turkasen päivästä.
Kerroin ihanalle ystävä Wennerströmille tästä seuraavana päivänä. Wennerström alkoi nauraa niin, että itketti ja melkein tuolilta tipahti ajatukselle siitä, miten lystikkäältä sen on täytynyt näyttää muille, kun joku alkaa itkeä sen takia, että VR:n lähijuna on myöhässä. Että on taas tuollakin tytöllä first world problems. Melkein alkoi itseäkin hymyilyttää.
Kun ystävä Wennerström oli rauhoittunut se sanoi: ”Sun parisuhde-elämä on vähän niin kuin se VR:n juna. Sillä kestää, mutta kyllä se sitten lopulta kuitenkin vielä saapuu perille”.
Tässä kohtaa ajan katvetta sinkkuus oli sekä uuvuttavaa että mielenkiintoista. Teollistumisen mukanaan tuoma yksilöllistyminen oli saavuttanut huippunsa – tärkeintä oli omat tavoitteet ja oman itsensä kehittäminen. Maatalousyhteiskuntien kollektiivisuus oli kadonnut. Seuraa sai muutamalla napin painalluksella Tinderistä, saattoipa joku radikaali eksyä suomi24 treffipalstallekin. Miksi tyytyä yhteen, kun on markkinoilla niin paljon tarjontaa. Suhteiden kestävyys oli Ikean huonekalujen tasoa. Sukupolvi oli juuri siinä iässä, missä aletaan luoda uraa ja suuntaa elämälle, eikä kukaan halunnut mitään vakavaa, kun ei ollut aikaa muille kun itselleen.
Minä olin kai sielusta mummo, enkä jaksanut tuollaista pelleilyä. Kuitenkin nyt ymmärtää, että kaikki ne surut, vaivalloiset treffit ja ärsyttävät ihmiset piti kestää, koska muuten me ei oltaisi oltu siinä tilanteessa ja niiden kokemuksen muokkaamina siinä missä oltiin silloin, kun tavattiin Sun kanssa. Elämä johdatti.
Jos ystävä Wenneströmin mukaan mun parisuhde-elämä on kuin se VR:n juna, jota odotettiin tammikuisena yönä Pukinmäen asemalla niin tämä on tarina siitä junasta. Toverit, te tiedätte VR:n junat. Tämä tarinaa etenee juuri niin kuin sellainen VR:n paikallisjuna aina etenee. Se pysähtelee alituisesti, hyppii ihan väärille raiteille, se on myöhässä ja siinä on teknisiä ongelmia, mutta lopulta se saapuu Puksun asemalle. Oletko Sä jo nyt mun elämässä vai tiedänkö vain, että olet vielä joskus ilmestymässä elämääni? Vai tiedänkö itsekään vielä oletko elämässäni?
Se selviää tarinan edetessä.