Kohta alkaa kymmenes raskausviikko. Olen siirtynyt farkunnapeissa hiuslenkkisysteemiin, jonka yritän peittää pitkillä (mustilla) topeilla. Luulin aina, että raskaus alkaa näkyä vasta kolmannella-neljännellä kuulla, ei toisen kuun lopulla… No, ei tuo varmaan varsinaisesti ulkomaailmalle näy, mutta itse olen tietysti sitä mieltä että vatsani on maailman suurin ja että muille ihmisille on enemmän tai vähemmän ilmiselvää, mistä tässä on kysymys. Haluaisimme nimittäin vielä pitää tämän salassa sinne kahdennentoista viikon tienoille, jolloin se kuuluisa keskenmenon riski pienenee. Mutta minkä kokoinen tämä vatsa onkaan kolmen viikon kuluttua?!

Ja hassua yhä tämä uskominen / ei uskominen… Joka päivä olen yhtä hämmentynyt siitä, että raskaus ei vielä ole mennyt kesken. Ja joka päivä annan, ihan varovasti, itseni aavistuksen enemmän iloita ja uskoa että meille keväällä syntyy terve vauva.

Niin, olin siis varhaisultrassa ihan vaan hermoja hellimässä. Yksi pieni tyyppi ja valtavasti vipattava sydän. Eihän sellaista ihan täysin voi käsittää! Samalla viikolla sain lisää varmistusta armottoman pahoivoinnin muodossa, se on onneksi pikku hiljaa hellittänyt nyt viikolla 9. Helppo homma siis tämä töissä kertomatta oleminen – not.