Nyt on kulunut noin kuukausi siitä, kun lapsettomuustutkimukset aloitettiin. Se päivä oli aivan kamala, itkin hysteerisesti koko iltapäivän ja illan sitä että nyt meidät on leimattu lapsettomiksi. Ja eniten itkin sitä, että lapsettomuus oli aina ollut yksi suurimmista peloistani. ”Entä jos en voikaan saada lapsia?” Ja nyt se on totta.

Mutta nyt kuukautta myöhemmin oloni on yllättävän seesteinen. Olen iloinen siitä, että lääkäri oikeasti tuntuu välittävän asiastamme ja soittaa jopa lomalta, ja siitä, että meistä pidetään huolta. Hei tää järjestyy kyllä.

Ennen kaikkea luulen, että pelon kohtaaminen on ollut tärkeää. Nyt oloni on paljon kevyempi, vapaampi, kuin pitkään aikaan; lapsettomuuden pelko on kasvanut kuukausi kuukaudelta ja vienyt voimaa. Nyt se sitten kävi toteen, mutta hei, elämä jatkuu. Ehkä asioita ei kannatakaan pelätä niin paljoa?