Lapsettomuushiljaiseloni läikkyi tänään yli. Itkin lääkäristä tultuani varttitunnin työpaikan vessassa. Itku on hyväksi, ajattelen; se puhdistaa, poistaa pahaa oloa. Ja silti päätin juuri tänään perustaa tästä aiheesta myös blogin. Siksi, että olen lukenut lapsettomuusblogeja enemmän tai vähemmän viimeiset kaksi vuotta (toki aina ajatellen, että minähän en mitään lapsettomuusblogia perusta). Siksi, että niissä blogeissa, joita tänään lääkäristä tultuani silmäilin (tehokasta työaikaa indeed) on plussattu – ehkäpä bloggaaminenkin siis auttaa! Ja siksi, että en yksinekrtaisesti enää voi olla tästä asiasta hiljaa. Jossain tästä pitää puhua, huutaa, itkeä, nauraakin.