Jos sä tahdot niin lukitsen lääkkeesi kaappiin

Jos sä tahdot niin vien sut sairaalan kanttiiniin

Jos sä tahdot niin, tuon auringon vuoteeseen

sun muistan joskus hymyilleen.

Siinä oma säkeistöni Hectorin ”Jos sä tahdot niin”-biisiin. Hectorin jonka fanituksen rakas avomieheni on perinyt äidiltään. Haluan nimittäin omistaa tämän postauksen hänelle. Luin juuri nimittäin turvaohjetta jonka olin laatinut hänelle. Silloin esimerkiksi lääkkeet ja veitset pitää lukita pois. Ensimmäinen laini onkin siitä, että lääkkeeni ovat jatkuvasti lukkojen takana. Ne annostellaan sieltä huolellisesti, parin viikon annoksiksi kerrallaan. Tämä on yksi niistä jutuista mitä joutuu miettimään kun on mielenterveysongelmaisen naisen asuinkumppani.

Avomies suhtautuu todella rauhallisesti erilaisiin mielialanmuutoksiini. Hän on kallioni. Eikä vain koska se on klisee. Hän on yhtä rauhallinen, tyyni ja rauhoittava. Jopa hänen silmänsä ovat rauhoittavan siniharmaat. Joskus hän on puolitosissaan kysynyt onko liian tylsä. Mihin aina vastaan että ei. Kaikesta rauhallisuudestaan huolimatta, hän on yksi hauskimmista ja älykkäimmistä ihmisistä jonka tunnen. Sekään ei haittaa että hän näyttää silmineen, punertavine partoineen ja ruumiinrakenteineen, kuten siskoni sanoi, viikinkisoturilta.

Vaatii paljon olla mielenterveysongelmaisen läheinen. Itse en tosin koe ongelmalliseksi esimerkiksi pikkusiskoani, jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö, mutta omat ongelmani ovat olleet huomattavasti raskaammat. En nyt edes ala puhumaan muista läheisistäni. Avomieheni on pysynyt rinnallani, ilman minkäänlaista velvoitetta, vaikka olen yrittänyt kahdesti itsemurhaa, sekoillut hypomaniassa ja ollut vakavasti masentunut, niin masentunut etten ole esimerkiksi jaksanut tehdä kotitöitä. Erikseen vielä ovat erilaiset lääkkeiden sivuoireet, kuten esimerkiksi se, että olen lihonut 30 kiloa lääkityksen aikana.

Jos tämä ei ole rakkautta, en tiedä mikä on.