Ja näin minusta tuli iso… Eikun mamu!
Ja näin minusta tuli iso… Eikun mamu!
Muutin tänne koto-Suomeen 4-vuotiaana siitä Lähi-Idän maasta, joka on tavallaan Idän Sveitsi ja jonka pääkaupunki on Lähi-Idän Pariisi. Olin muutamaa viikkoa aikaisemmin viettänyt syntymäpäiviäni, joka tarkoittaa sitä, että suuntasimme tänne raikkaaseen kylmyyteen joulukuun aikoihin. Hyvä ajoitus äiti! Hän ei sitten voinut kestää anoppinsa mollauksia ja varvassandaalien lyöntejä muutamia lisäkuukausia vaan piti juuri nimenomaan kylmimpänä ajankohtana saada se viimeinen niitti ja lähteä kahden alle viisi vuotiaan kanssa ihastelemaan Gorbatsovin viimeistä yritystä pelastaa Neuvostoliitto. Taisin juuri tätä kirjoittaessani hoksata, että minähän olen käynyt siis Neuvostoliitossa, enkä Venäjällä.
Muistan matkasta melkoisen vähän. Muistan hämärästi lentokoneen ikkunan ja miten katselin aurinkoista maisemaa. Olisi pitänyt tajuta katsoa tarkemmin, koska sehän sitten olikin viimeinen lämmin aurinkoinen maisema kuukausiin. 1990-luvulla (kuulostaapa se mielettömän antiikkiselta) Suomessa ei ollut tätä nykyistä lämpöilmiötä talvisin. Yhdeksän kuisella veljelläni oli kuumetta ja hän itki koko lennon ajan. Varmaan ihanteellinen ensimmäinen lentokokemus äidilleni. Ja tietysti muille matkustajille. Muutamat ystäväni olisivat ns elin otsassaan, jos olisivat samanlaisella lennolla. Varmaan minäkin, mutta kun on omia lapsia niin oikeus valittaa itkevistä lapsista katoaa muun elämän mukana. Onneksi olin liian pieni välittämään.
Hauskin muistoni koko matkasta oli junamatka. Kaikkien rajakkien kauhuksi tulimme laittomalla junamatkalla rajan yli ja se onnistui lahjomalla junankuljettaja yhdellä röökikartongilla. Sorry. Niin helppoa tänne oli silloin tulla. Mutta onneksi olen Libanonin lahja tälle yhteiskunnalle, niin ei hätää. Astuessamme junaan, menimme ensin kolmannen luokan vaunuun. Ylä- ja alasänkyjä koko vaunun täydeltä ja ihmiset hengasivat leppoisasti sängyissään. Katselin jonkin aikaa sitten Karl Pilkingtonin An Idiot Abroad-ohjelmaa, jossa Karl oli samanlaisessa junassa. Luulen äitini olleen vielä suuremmassa hurmiossa, kuin Karl kyseisessä jaksossa.
Isoäitini oli varmaan kironnut meidät ja tämä oli seuraus siitä kirouksesta. Veljeni jatkoi kuumeista itkemistään ja minä olin haltioissani, kun pääsin junaan. ”C’est le train maman!” Äitini oli sysihuono englannin kielessä ja vielä huonompi venäjän kielessä. Arabiasta ja pakkoranskasta ei täällä päin oikein ollut apua. Vähän on jäänyt minulle mysteeriksi, miten hänelle selvisi, että olimme väärässä vaunussa ja meidät ohjattiin kakkosluokan vaunuun. Siellä oli sentään hytit vaikkakaan eivät olleet exclusive-hyttejä. Pääsimme neljän sängyn hyttiin ja äiti huokaisi helpotuksesta. Olimme nukkumassa, kun ovi avautui ja sisään tuli kaksi venäläismiestä. Kurkkasin yläsängystä alas ja kännisen hymyilevä mies hymyili minulle leveästi ja puhui jotain venäjäksi. Virnuilin hänelle takaisin ja sain sen kunniaksi kuulla muutaman laulun ennen kuin he sammuivat sänkyihinsä tyytyväisinä.
Seuraavana aamuna olikin se kauan odotettu jälleennäkeminen. Isäni oli tullut jo elokuussa ja päässyt aloittamaan uutta eurooppalaista luksuselämää. Luksuselämästä kerron myöhemmässä postauksessa. Nousimme junasta ja vedin ensimmäiset henkäykset ehtaan raitista Turun ilmaa. Pienet sieraimet tietysti jäätyivät niissä pakkaslukemissa, mutta olimmepahan sentään sinivalkoisen taivaan alla. Yllättävät pakkaslukemat taisivat kuitenkin vahingoittaa pääkoppaani, sillä huolimatta kaikista turkulaisvaroituksista, siitä hetkestä lähtien minusta tuli sydäntä myöten turkulainen. Sydämeni on ikuisesti (TPS:n) mustavalkoinen. Plus kansainvälisesti vähän Man Unitedia mukaan sekä neljän vuoden välein Les Bleusiä.
Minulta puuttuu vain Aurajokikaste ja olisin 100% turkulainen (tai vaihtoehtoisesti Heidekenissä syntyminen). Sitä odotellessa. Kerran kylläkin heiluttelin teini-ikäisen poikaystäväni rullaluistimia iloisena laidan yli ja katselin hänen kauhistunutta ilmettään. Minun puolustuksekseni voin sanoa, että hän ansaitsi sen. Myös yhden espoolaisen uhkasin muinoin heittää Aurajokeen, jos hänen huumorinsa ei miellyttäisi turkulaislibanonilaisia aivojani. Se uhkailu jäi tehottomaksi, kun hän olikin vapaaehtoisesti, ilman minkään aineen vaikutusta ollut samana kesänä uimassa siellä ja sen lisäksi meni vielä myöhemmin uudestaan.
Äidin ja isän jälleennäkeminen jäi vähän nihkeäksi, kun yksi huone oli varattu koko perheelle. Monen kuukauden odotus jäi siis palkitsematta, mutta koko poppoo oli Turun päärautatieasemalla jälleen koossa ja valmiina aloittamaan sinivalkoisen maan valloituksen.
Voi olla, että luen tätä postausta joskus ja mietin, mitäköhän ajattelin aloittaessani tällaista projektia, mutta ei se selviä koittamatta.