Elämä vastaanottokeskuksessa olikin omanlainen huviralli. Suurkiitos kaikille silloisille veronmaksajille siis, jotka mahdollistivat tämän. Tänä päivänä suolainen osa palkastani menee uusien maahanmuuttajien hyötykäyttöön, joten oletan maksaneeni sen aikaisen avustuksen jo takaisin valtiolle. Viime kesänä terveyskeskuksessa eräs hauska täti tuli kysymään minulta apua. Autoin häntä, hän kiitti minua ja oli lähdössä. Täti kuitenkin pysähtyi vielä kertomaan, miten hurmaava olen hänen mielestään ja kehui suomen kieltäni. Kiitin puolestani häntä ja huomasin, että hänellä oli edelleen jotain mielen päällä. Ihmettelin siinä tovin, että sanoinkohan jotain hassua. Lopulta hän sai kysyttyä, että onko minulla työpaikkaa. Sitten hän kysyi käyvätkö vanhempani töissä. Kun vastasin myöntävästi molempiin, hän sanoi ”No siinä tapauksessa oikein paljon tervetuloa ja noin kaunis nainen vielä” ja lähti. Käsitin siis läpäisseeni testin ja olevani tervetullut kahdenkymmenenkahdeksan vuoden oleskelun jälkeen, koska olen kaunis (tädin mielestä), minulla on työpaikka ja puhun suomea. Olihan se mieltä lämmittävää, mutta jäin ihmettelemään, että jos näyttää katiskalta, mutta muuten kriteerit täyttyvät, niin pitäisikö sitten lähteä vai saisiko jäädä?

Mutta nyt kulttuurishokkiin. Kun maahanmuuttaja lähtee omasta maastaan Eurooppaan, on hänellä mielessään se unelmien Lontoo tai Pariisi, jota näkee elokuvissa. Koko perhe istuu isoäidin luona katsomassa Nour Al Sherffin ja Poussin tähdittämää Habibi Daeman elokuvaa (My love… Always) ja kuvittelee elämän olevan samanlaista. Mutta kun me olemme vallanneet ne kaupungit jo aikoja sitten, niin yksikin libanonilainen lisää ja saattaisi tapahtua vallankumous. Jos eksyt Lontoon Edgware Roadille, niin et tiedä enää oletko Lontoossa vai kävelitkö vahingossa teleportista Beirutin Rue Hamraan. Vähän kuin Helsingin Itis ja Turun Vakke.

Kun puhun kulttuurishokista en ihan välttämättä tarkoita sitä perinteistä kulttuurishokkia, jota ystäväni joskus suunnitteli ex-miehelleni. Eli suoraan tammikuiseen Suomen -25 pakkaseen, viinanjuonti-illanistujaisiin, saunaan nakuilemaan ja tutustumaan kahdeksan aikaan aamulla taskumatin kanssa hortoileviin kaljamahaisiin hilpeisiin setiin. Ei. Vaan kulttuurishokki oli asua vastaanottokeskuksessa kaikkien eri maalaisten ihmisten kanssa samassa rakennuksessa, jossa meitä yhdisti yhteinen vessa, keittiö ja olohuone. Kuvitelkaa Afrikan, Aasian, Lähi-idän ja etelä Euroopan tuoksut, äänet ja vaatimukset samassa rakennuksessa. One big family, together through thick and thin.

Oli meillä onneksi sentään kaksi omaa huonetta eli maman et papa saivat vähän omaa aikaa edes joskus. Yhtenä iltana he laittoivat meidät nukkumaan ajoissa ja menivät toiseen huoneeseen. Yllytin veljeäni pursuttamaan tuttipullosta maitoa ympäri huonetta ja ikkunaan, jonka jälkeen huusin äitiä ja isää siivoamaan maidot pois. Sanotaan, että jos haluaa 100% ehkäisyn, niin kannattaa hankkia ensimmäinen lapsi. Tai vaihtoehtoisesti isoäitini on yhtä tehokas. Hän hiipi öisin nukkumaan vanhempieni väliin, kun häntä pelotti. Eli joka yö.

Luksuselämään kuului siirrot vastaanottokeskuksesta toiseen. Tavoitteena oli ehkä esitellä niin paljon Suomea kuin mahdollista. Veikkaan äitini ikävöineen siinä vaiheessa anoppinsa öisiä vierailuja. Viimeisin siirto tuli Siuntion vastaanottokeskukseen. Pikku tytön muistoihin vanhasta puisesta rakennuksesta kuuluu hiiret ja muurahaiset. Nukkuessa saattoi aina välillä herätä siihen, kun pikkuiset hiiret hipsuttelivat huoneessa. Isäni serkku, joka oleskeli kanssamme, heräsi yhtenä yönä siihen, kun Mikin jälkeläinen tepsutteli rauhallisesti hänen päällään. Uskon, että moni ei ole elämässään saanut yhtä pehmeää herätystä. Muurahaiset taas söivät kanssamme aamupalaa ja katselimme veljeni kanssa, kun ne kuljettivat sokeria paikasta toiseen. Kävelin varpailla, jotta en astuisi muurahaiskämppiksieni päälle. Aikuisten ihmisten koulutunnit käsittelivät sellaisia perusasioita kuin ”Kuinka monta kertaa päivässä hampaat pestään?” Muistan tämän, koska olin aikuisten mukana tunnilla ja vastasin kolme, joka oli väärin. Olen siitä hetkestä asti sivistynyt ja opin, että vain kaksi.

Vastaanottokeskuselämän luksusta oli nähdä, miten moni ihminen itki pahaa oloaan ollessaan kaukana perheestään ja tutusta elämästään odottaen lupaa pysyä täällä tai palautumista kotimaahansa. Joka päiväistä odotusta tietää, mikä on oma kohtalo. Jopa oma isäni itki ja se on jo jotain. Minulle se oli lapsena rikasta aikaa, oli paljon ihmisiä ympärillä ja opin, että kaikenlaisia ihmisiä on olemassa ja se on ok. Aikuisena en usko, että olisin kestänyt. Jotkut maahanmuuttajat häpeävät vastaanottokeskustaustaansa, minä taas ajattelen niiden ihmisten olevan selviytyjiä ja siellä olevat työntekijät ovat sankareita.

Mutta hei! Aina on keinoja välttää vastaanottokeskus ja mennä vaikka naimisiin kolmekymmentä vuotta vanhemman suomalaisnaisen kanssa. Eikö ole ihan hyvä, että joku ilahduttaa niitäkin naisia? Isoäidillenikin olisi tehnyt hyvää löytää, joku nuori Romeo.

Viime postauksen tarkoitus oli vähän valaista taustoja ja kertoa, miten siirto raunioiden keskeltä tänne maailman kerman keskelle tapahtui. En kirjoita tätä blogia mitenkään kronologisessa järjestyksessä enkä kerro varsinaisesti omaa elämän tarinaa, mutta tarkoituksena on antaa omien kokemuksien perusteella näkemyksiä eri asetelmista ja tapahtumista.

Koska olen myöhässä tämän postauksen kanssa, niin onkin hyvä kirjoittaa ajan hallinnasta. Ystäväni varmasti arvostavat tätä aihetta. Olen saanut sekä piinata että huvittaa heitä ”arabiaika” käsitteellä jo suhteellisen kauan. Minulta meni noin 24 vuotta oppia olemaan ajoissa. Se oppi jäi aika lyhyeksi, kun sain ensimmäisen lapseni ja ajantaju meni uusiksi. Sen jälkeen en ole enää osannut olla ajoissa. Viime viikolla esimieheni sanoi minulle odottavansa sitä päivää, kun olisin kerrankin tasan yhdeksältä töissä. Kuittasin hänelle asian hymyilemällä ja sanomalla, että olinhan minä työhaastattelussa puoli tuntia etuajassa. Se tosin johtui siitä, että olin tullut aikaisemmalla junalla tapamaan ystävääni, joka saattoi minut haastatteluun ennen kuin palasi töihin. Eli se oli ikään kuin ystäväni ansiosta, että olin ajoissa silloin.

Jos olet koskaan asunut arabimaassa, niin tiedät varmasti, mitä tarkoittaa ”olen hiukan myöhässä”. Se ei suinkaan tarkoita, että olen 5-10 minuuttia myöhässä. Tuo ei Libanonin aikataululla edes ole myöhässä vaan ajoissa. Myöhässä saattaa hyvinkin tarkoittaa tuntia tai vähän yli. Muilla suunnitelmilla ei niin väliä, muista varata yksi lisätunti myöhästymiselle. Jos sovit tapaamisen kello 15, niin se tarkoittaa ihan mitä aikaa kello 15:00 ja 15:59 välillä. Kun teininä halusin olla ajoissa jossain, sanoin isälleni tapahtuman alkavan tuntia aikaisemmin kuin mitä se oikeasti alkoi ja silti sain juosta pää kolmantena jalkana pyydelleen anteeksi myöhästymistä.

Suomen minuuttiaikatauluissahan ei kuulu myöhästyä. Koko päivä menee sekaisin, jos ollaan viisi minuuttia myöhässä. Aamulla, jos herää minuutin myöhässä, niin saadaan jo olla paniikissa, miten ehditään. Olen yhtä mieltä siitä, että ajoissa oleminen on paljon parempaa kuin myöhässä oleminen. But it’s in the system! We can’t change it! Luulemme olevamme superihmisiä ja ehtivämme tekemään kaiken viidessä minuutissa! Jos soitat libanonilaiselle ja kysyt häneltä missä hän on, niin hän sanoo sinulle olevansa juuri kohta lähiön kaupan kulmalla, kun hän on tosiasiassa kaksi minuuttia sitten lähtenyt ajamaan. Eihän hän sanonut, minkä kaupan kulmalla. ”Yala, yala! Jeye!” (Olen juuri tulossa!). Kuinka pitkä aika on ”yala” jääkin sitten nähtäväksi. Tai vaihtoehtoisesti ”nshallah!” eli, jos jumala suo. Jos kuulet tämän, niin se tarkoittaa, että voit unohtaa asian tapahtuvan.

Jos olet deittailut libanonilaista henkilöä tai jos sinulla on libanonilainen ystävä, niin tiedät, että poikkeuksetta saat odottaa parisen minuuttia ylimääräistä. Alkuun olet hiukan tympiintynyt myöhästelyyn, mutta meidän muuten hurmaava persoonamme saa sinut unohtamaan myöhästymisen. Mies, jota tapailin, suuttui minulle kerran, kun olin aina myöhässä meidän tapaamisista. Lopulta hän luovutti ja alkoi ottamaan asian huumorilla. Ensi tapaamiseemmekin alkoi lauseella ”Meneekö sinulla viisi minuuttia vai tunti?”. Ystäväni taas kertoo oppineensa minulta rentoutumaan ja että maailma ei lopukaan, jos ei aina ole varttia aikaisemmin joka paikassa. Toinen ystäväni asui muutaman vuoden Egyptissä ja nykyään en odota häntä kuin puoli tuntia sovitun tapaamisen jälkeen. Olen siis pilannut ystäväni myös. Älkää hyvät ihmiset ottako meistä mallia, me johdatamme teidät tuhoon. Ystäväni eivät enää edes ihmettele, kun olen myöhässä. ”Layal tulee varmaan arabiaikaan” ja vähän silmien pyörittelyä päälle. En minä oikeasti pyri siihen. Yritän aina parhaani ehtiä ja joskus se onnistuukin. Usein vaan luulen ehtiväni saamaan aikaan enemmän kuin oikeasti on aikaa.

Varsin kuvaavaa on varmaan se, että Libanonissa bussilla ei ole aikataulua. Se tulee noin suurin piirtein niihin aikoihin kuin tulee. Jos myöhästyy luennolta vähän niin kukaan ei ihmettele. Ei edes opettaja. Kukaan ei myöskään omista kalenteria. Viranomaiset lupaavat papereita seuraavaksi päiväksi, mutta se ei tarkoita sitä, että saat ne oikeasti seuraavana päivänä. Eikä kukaan loukkaannu tai harmistu, kun se on normaalia. Ainoa aika, joka yhdistää libanonilaiset, on uuden vuoden vaihtuminen. Silloin kaikki ovat yhtä mieltä kellonajasta.

Tästä huolimatta voin vannoa kautta kiven ja kannon, että olemme sen odotuksen arvoista seuraa.