Luksuselämää veronmaksajien rahoilla

Elämä vastaanottokeskuksessa olikin omanlainen huviralli. Suurkiitos kaikille silloisille veronmaksajille siis, jotka mahdollistivat tämän. Tänä päivänä suolainen osa palkastani menee uusien maahanmuuttajien hyötykäyttöön, joten oletan maksaneeni sen aikaisen avustuksen jo takaisin valtiolle. Viime kesänä terveyskeskuksessa eräs hauska täti tuli kysymään minulta apua. Autoin häntä, hän kiitti minua ja oli lähdössä. Täti kuitenkin pysähtyi vielä kertomaan, miten hurmaava olen hänen mielestään ja kehui suomen kieltäni. Kiitin puolestani häntä ja huomasin, että hänellä oli edelleen jotain mielen päällä. Ihmettelin siinä tovin, että sanoinkohan jotain hassua. Lopulta hän sai kysyttyä, että onko minulla työpaikkaa. Sitten hän kysyi käyvätkö vanhempani töissä. Kun vastasin myöntävästi molempiin, hän sanoi ”No siinä tapauksessa oikein paljon tervetuloa ja noin kaunis nainen vielä” ja lähti. Käsitin siis läpäisseeni testin ja olevani tervetullut kahdenkymmenenkahdeksan vuoden oleskelun jälkeen, koska olen kaunis (tädin mielestä), minulla on työpaikka ja puhun suomea. Olihan se mieltä lämmittävää, mutta jäin ihmettelemään, että jos näyttää katiskalta, mutta muuten kriteerit täyttyvät, niin pitäisikö sitten lähteä vai saisiko jäädä?

 

Mutta nyt kulttuurishokkiin. Kun maahanmuuttaja lähtee omasta maastaan Eurooppaan, on hänellä mielessään se unelmien Lontoo tai Pariisi, jota näkee elokuvissa. Koko perhe istuu isoäidin luona katsomassa Nour Al Sherffin ja Poussin tähdittämää Habibi Daeman elokuvaa (My love… Always) ja kuvittelee elämän olevan samanlaista. Mutta kun me olemme vallanneet ne kaupungit jo aikoja sitten, niin yksikin libanonilainen lisää ja saattaisi tapahtua vallankumous. Jos eksyt Lontoon Edgware Roadille, niin et tiedä enää oletko Lontoossa vai kävelitkö vahingossa teleportista Beirutin Rue Hamraan. Vähän kuin Helsingin Itis ja Turun Vakke.

 

Kun puhun kulttuurishokista en ihan välttämättä tarkoita sitä perinteistä kulttuurishokkia, jota ystäväni joskus suunnitteli ex-miehelleni. Eli suoraan tammikuiseen Suomen -25 pakkaseen, viinanjuonti-illanistujaisiin, saunaan nakuilemaan ja tutustumaan kahdeksan aikaan aamulla taskumatin kanssa hortoileviin kaljamahaisiin hilpeisiin setiin. Ei. Vaan kulttuurishokki oli asua vastaanottokeskuksessa kaikkien eri maalaisten ihmisten kanssa samassa rakennuksessa, jossa meitä yhdisti yhteinen vessa, keittiö ja olohuone. Kuvitelkaa Afrikan, Aasian, Lähi-idän ja etelä Euroopan tuoksut, äänet ja vaatimukset samassa rakennuksessa. One big family, together through thick and thin.

 

Oli meillä onneksi sentään kaksi omaa huonetta eli maman et papa saivat vähän omaa aikaa edes joskus. Yhtenä iltana he laittoivat meidät nukkumaan ajoissa ja menivät toiseen huoneeseen. Yllytin veljeäni pursuttamaan tuttipullosta maitoa ympäri huonetta ja ikkunaan, jonka jälkeen huusin äitiä ja isää siivoamaan maidot pois. Sanotaan, että jos haluaa 100% ehkäisyn, niin kannattaa hankkia ensimmäinen lapsi. Tai vaihtoehtoisesti isoäitini on yhtä tehokas. Hän hiipi öisin nukkumaan vanhempieni väliin, kun häntä pelotti. Eli joka yö.

 

Luksuselämään kuului siirrot vastaanottokeskuksesta toiseen. Tavoitteena oli ehkä esitellä niin paljon Suomea kuin mahdollista. Veikkaan äitini ikävöineen siinä vaiheessa anoppinsa öisiä vierailuja. Viimeisin siirto tuli Siuntion vastaanottokeskukseen. Pikku tytön muistoihin vanhasta puisesta rakennuksesta kuuluu hiiret ja muurahaiset. Nukkuessa saattoi aina välillä herätä siihen, kun pikkuiset hiiret hipsuttelivat huoneessa. Isäni serkku, joka oleskeli kanssamme, heräsi yhtenä yönä siihen, kun Mikin jälkeläinen tepsutteli rauhallisesti hänen päällään. Uskon, että moni ei ole elämässään saanut yhtä pehmeää herätystä. Muurahaiset taas söivät kanssamme aamupalaa ja katselimme veljeni kanssa, kun ne kuljettivat sokeria paikasta toiseen. Kävelin varpailla, jotta en astuisi muurahaiskämppiksieni päälle. Aikuisten ihmisten koulutunnit käsittelivät sellaisia perusasioita kuin ”Kuinka monta kertaa päivässä hampaat pestään?” Muistan tämän, koska olin aikuisten mukana tunnilla ja vastasin kolme, joka oli väärin. Olen siitä hetkestä asti sivistynyt ja opin, että vain kaksi.

 

Vastaanottokeskuselämän luksusta oli nähdä, miten moni ihminen itki pahaa oloaan ollessaan kaukana perheestään ja tutusta elämästään odottaen lupaa pysyä täällä tai palautumista kotimaahansa. Joka päiväistä odotusta tietää, mikä on oma kohtalo. Jopa oma isäni itki ja se on jo jotain. Minulle se oli lapsena rikasta aikaa, oli paljon ihmisiä ympärillä ja opin, että kaikenlaisia ihmisiä on olemassa ja se on ok. Aikuisena en usko, että olisin kestänyt. Jotkut maahanmuuttajat häpeävät vastaanottokeskustaustaansa, minä taas ajattelen niiden ihmisten olevan selviytyjiä ja siellä olevat työntekijät ovat sankareita.

 

Mutta hei! Aina on keinoja välttää vastaanottokeskus ja mennä vaikka naimisiin kolmekymmentä vuotta vanhemman suomalaisnaisen kanssa. Eikö ole ihan hyvä, että joku ilahduttaa niitäkin naisia? Isoäidillenikin olisi tehnyt hyvää löytää, joku nuori Romeo.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *