Yala aika käy! Niin mikä aika?

Viime postauksen tarkoitus oli vähän valaista taustoja ja kertoa, miten siirto raunioiden keskeltä tänne maailman kerman keskelle tapahtui. En kirjoita tätä blogia mitenkään kronologisessa järjestyksessä enkä kerro varsinaisesti omaa elämän tarinaa, mutta tarkoituksena on antaa omien kokemuksien perusteella näkemyksiä eri asetelmista ja tapahtumista.

 

Koska olen myöhässä tämän postauksen kanssa, niin onkin hyvä kirjoittaa ajan hallinnasta. Ystäväni varmasti arvostavat tätä aihetta. Olen saanut sekä piinata että huvittaa heitä ”arabiaika” käsitteellä jo suhteellisen kauan. Minulta meni noin 24 vuotta oppia olemaan ajoissa. Se oppi jäi aika lyhyeksi, kun sain ensimmäisen lapseni ja ajantaju meni uusiksi. Sen jälkeen en ole enää osannut olla ajoissa. Viime viikolla esimieheni sanoi minulle odottavansa sitä päivää, kun olisin kerrankin tasan yhdeksältä töissä. Kuittasin hänelle asian hymyilemällä ja sanomalla, että olinhan minä työhaastattelussa puoli tuntia etuajassa. Se tosin johtui siitä, että olin tullut aikaisemmalla junalla tapamaan ystävääni, joka saattoi minut haastatteluun ennen kuin palasi töihin. Eli se oli ikään kuin ystäväni ansiosta, että olin ajoissa silloin.

 

Jos olet koskaan asunut arabimaassa, niin tiedät varmasti, mitä tarkoittaa ”olen hiukan myöhässä”. Se ei suinkaan tarkoita, että olen 5-10 minuuttia myöhässä. Tuo ei Libanonin aikataululla edes ole myöhässä vaan ajoissa. Myöhässä saattaa hyvinkin tarkoittaa tuntia tai vähän yli. Muilla suunnitelmilla ei niin väliä, muista varata yksi lisätunti myöhästymiselle. Jos sovit tapaamisen kello 15, niin se tarkoittaa ihan mitä aikaa kello 15:00 ja 15:59 välillä. Kun teininä halusin olla ajoissa jossain, sanoin isälleni tapahtuman alkavan tuntia aikaisemmin kuin mitä se oikeasti alkoi ja silti sain juosta pää kolmantena jalkana pyydelleen anteeksi myöhästymistä.

 

Suomen minuuttiaikatauluissahan ei kuulu myöhästyä. Koko päivä menee sekaisin, jos ollaan viisi minuuttia myöhässä. Aamulla, jos herää minuutin myöhässä, niin saadaan jo olla paniikissa, miten ehditään. Olen yhtä mieltä siitä, että ajoissa oleminen on paljon parempaa kuin myöhässä oleminen. But it’s in the system! We can’t change it! Luulemme olevamme superihmisiä ja ehtivämme tekemään kaiken viidessä minuutissa! Jos soitat libanonilaiselle ja kysyt häneltä missä hän on, niin hän sanoo sinulle olevansa juuri kohta lähiön kaupan kulmalla, kun hän on tosiasiassa kaksi minuuttia sitten lähtenyt ajamaan. Eihän hän sanonut, minkä kaupan kulmalla. ”Yala, yala! Jeye!” (Olen juuri tulossa!). Kuinka pitkä aika on ”yala” jääkin sitten nähtäväksi. Tai vaihtoehtoisesti ”nshallah!” eli, jos jumala suo. Jos kuulet tämän, niin se tarkoittaa, että voit unohtaa asian tapahtuvan.

 

Jos olet deittailut libanonilaista henkilöä tai jos sinulla on libanonilainen ystävä, niin tiedät, että poikkeuksetta saat odottaa parisen minuuttia ylimääräistä. Alkuun olet hiukan tympiintynyt myöhästelyyn, mutta meidän muuten hurmaava persoonamme saa sinut unohtamaan myöhästymisen. Mies, jota tapailin, suuttui minulle kerran, kun olin aina myöhässä meidän tapaamisista. Lopulta hän luovutti ja alkoi ottamaan asian huumorilla. Ensi tapaamiseemmekin alkoi lauseella ”Meneekö sinulla viisi minuuttia vai tunti?”. Ystäväni taas kertoo oppineensa minulta rentoutumaan ja että maailma ei lopukaan, jos ei aina ole varttia aikaisemmin joka paikassa. Toinen ystäväni asui muutaman vuoden Egyptissä ja nykyään en odota häntä kuin puoli tuntia sovitun tapaamisen jälkeen. Olen siis pilannut ystäväni myös. Älkää hyvät ihmiset ottako meistä mallia, me johdatamme teidät tuhoon. Ystäväni eivät enää edes ihmettele, kun olen myöhässä. ”Layal tulee varmaan arabiaikaan” ja vähän silmien pyörittelyä päälle. En minä oikeasti pyri siihen. Yritän aina parhaani ehtiä ja joskus se onnistuukin. Usein vaan luulen ehtiväni saamaan aikaan enemmän kuin oikeasti on aikaa.

 

Varsin kuvaavaa on varmaan se, että Libanonissa bussilla ei ole aikataulua. Se tulee noin suurin piirtein niihin aikoihin kuin tulee. Jos myöhästyy luennolta vähän niin kukaan ei ihmettele. Ei edes opettaja. Kukaan ei myöskään omista kalenteria. Viranomaiset lupaavat papereita seuraavaksi päiväksi, mutta se ei tarkoita sitä, että saat ne oikeasti seuraavana päivänä. Eikä kukaan loukkaannu tai harmistu, kun se on normaalia. Ainoa aika, joka yhdistää libanonilaiset, on uuden vuoden vaihtuminen. Silloin kaikki ovat yhtä mieltä kellonajasta.

 

Tästä huolimatta voin vannoa kautta kiven ja kannon, että olemme sen odotuksen arvoista seuraa.