I’m coming out! Fanitan!

Alkuun keikkakasku: Wolfmother, Kööpenhamina. Andrew Stockdale huusi mulle ”I love you too!” ja kengänpohja jäi pittiin. Voin sanoa I left my sole to a Wolfmother gig. Paras keikkakokemukseni näinä aikoina, jolloin olen luopunut ajatuksesta nähdä mitään suosikkejani lavalla.

En ole kuunnellut ulkomaalaisia bändejä pitkään aikaan sillä ajatuksella, että pääsisin pogoilemaan niitä joskus liveänkin. Olen missannut niin monta Suomeen tullutta bändiä matkojen tai oman keikkailuni vuoksi, etten enää jaksanut uskoa näkeväni lemppareita livenä. Se muutti suhdettani musan kuunteluun. Ulkomusiikilliset seikat unohtuivat eikä tullut yhtään fanitettua. Ihan tylsää! Nykyään tuntuu, etteivät ihmiset muutenkaan uskalla sanoa julkisesti pitävänsä mistään bändistä todella paljon. Kaikkeen suhtaudutaan ironisella varauksella. Milloin fanituksesta tuli uncool?

Muistan harkinneeni alkaisinks oleen Nylon Beat fani samalla tavalla kuin harkitsin, et rupesinks tykkäämään meijän luokan Eerost. En alkanut (Nylon Beatista, Eerosta kyllä). Ala-asteella kaipasin fanituksesta syntyvää tunnetta niin paljon, että koitin luoda sitä tyhjästä. Aikuisena siihen suhtaudutaan nyrpeän ylenkatsovasti, ainakin jos bändi on liian kuuluisa tai uusi.

Fanitus on (ystävyyden tavoin) ihastumisen muoto. On ihanaa keuhkoilla kaikesta turhasta keskustelupalstoilla ja unelmoida työvuoron lomassa, mitä sanoisin Justin Tiberlakelle, jos se nyt tulisi vuokraamaan leffaa Piisparistin Filmtownista. Turha ladata pelkälle parisuhteelle kaikkia paineita siitä poskia punoittavasta tunteesta, joka ihastumisesta syntyy. Niitä voi nauttia niin monella tavalla!

Mä olen taas alkanut fanittaa ja se on ihan hirvittävän hauskaa. Tutustuin tähän bändiin vasta noin vuosi sitten, mutta nykyään chegailen kaikki typerät blogipäivitykset ja tumbrl-kuvat värikkäistä kengännauhoista ihan fiiliksissä. Pieni ääni sisälläni hokee, ettei ole cool diggata näin lujaa enkä saisi ainakaan sanoa sitä ääneen. Liian mainstream ja liian helppoa musaa. Perustelen viiden tunnin livevideo youtube sessarit itselleni laulajan lahjakkuudella ja luonnolisella esiintymisellä. Kyllä sitä saa arvostaa. Missasin nämä Suomessa jo kahdesti, enkä ikinä kuvitellut pääseväni pienelle klubikeikalle laulamaan mukana like it’s the last song you will ever sing..

Myönnän, olen Parawhore.

Yeaah, Paramore tekee studiosta yllätyskeikan Pomonaan, LA:n viereen and I haz tickets! Rakkaat sisarukseni (ja kaksi kivaa poikaystävää) suostuivat järjestämään Kalifornia roadtripin siten, että mä pääsen matkan kannalta huonoimpaan mahdolliseen aikaan olevalle keikalle. Unelmien täyttymys.

Koska asun onnekkaana San Franciscon kupeessa, olen nähnyt jo toisenkin lempparini livenä. The Dø soitti eilen mahtavan keikan, vaikka suurin osa yleisöstä olikin tullut katsomaan headlinea St. Luciaa. Kuultiin vanhoja lemppareita ja kamaa uudelta levyltä. (Huomasiko joku muu muuten, että The Dølta on tullut vuosi sitten uusi levy? Mä en ainakaan tiennyt). Showt täällä ovat halpoja, yleisö tanssii mukana myös vieraan bändin torstaikeikalla ja venuet koleita kuin Dynamo ennen vanhaan. SF on mesta paikka livemusiikille!

 

 

http://youtu.be/bUMLkbGL4q4