Herään aikaisin huonosti nukutun yön jälkeen ja pakkaan tarvittavat tavarat viikonloppulaukkuun. Tärkeimmät varusteet ovat ipad, kuulokkeet ja laturi, puhtaat alushousut ja sukat. 

Hyppäämme poikaystäväni kanssa raitiovaunuun ja katselen töihin matkaavaa ihmismassaa. Kaikilla on tavallinen aamu. Muistan etten koskaan aiemmin ole nähnyt tavalliseen maanantai-aamuun kätkeytyvää onnea kuten silloin. 

Saavumme sairaalalle. Kolmas kerros kuten ohjeistettiin. Ilmoittautuminen aulassa. Tulin nyt. Meidät ohjataan odottamaan aulaan ja istahdan isoon pehmeään nojatuoliin. Minua jännittää. Tajuan yhtäkkiä, että kukaan läheisimmistä ystävistäni ei tiedä että olen täällä. Haluan kirjoittaa mitä on tapahtunut mutten näe puhelimeni ruutua. Pyydän poikaystävääni näpyttämään sanelemani perusteella. 

Moikka<3 mulla ei oo nyt menny kovin vahvasti ton terveyden kanssa. Lauantaina mun toisen silmän näkö muuttu tosi oudoks ja eilen parin mutkan kautta pääsin silmäpolille tutkimuksiin. Olin täällä silmäpolilla jossa otettiin verinäytteet ja pään magneettikuva ja muita kuvauksia silmistä. Näön heikkenemisen syyksi paljastui näköhermon tulehdus jonka vuoksi tulin nyt aamulla osastolle ”jättikortisonihoitoon”. Se saattaa auttaa näön palautumisessa. Kuvissa löyty myös jotain muuta jota tutkitaan myöhemmin neurologialla. Hoito kestää kolme päivää.

Tunnen itseni niin avuttomaksi kun en pysty käyttämään puhelinta, tuntuu kuin olisin vain huutanut pimeyteen tilanteeni mutten oikein näe tai jaksa vastata viesteihin lisätietoa. Tunnen kuitenkin kannustuksen ja myötäelämisen vahvasti. 

Vihdoin hoitaja kävelee reippaasti meitä kohti ja istahtaa viereemme. Ele tuntuu rauhoittavalta. Aivan kun hänellä ei olisi kiire minnekään. Alamme jutella ja hän kertoo hoidosta ja kyselee voinnistani. Hetken päästä hän ohjaa minut huoneeseeni. Saan ikkunapaikan, kuulemma parhaan. Nyt olisi aika levätä eikä murehtia mistään. Tämä on merkki kun pitää vain olla. Oli mitä oli siitä selvitään. Heilläkin on hoitaja, jolla on ms ja hän on raskaana. Mikään ei ole lopullista. Puhe rauhoittaa minua ja poikaystävääni. Minun on hyvä jäädä tänne. 

Lauantai. Luen Helsingin Sanomia ja kaadan kuppiini kahvia. Syön puuroa ja uskon olevani tänään hyvällä tuulella pitkästä aikaa vaikka väsyttää. Otan hörpyn kahvista ja jatkan jutun lukemista. Ihmettelen hieman miksi hörpätessäni kahvia jutun lukeminen keskeytyy. Ihan kuin tekstissä olisi aukkoja. Kontrasti on huono. Yritän olla keskittymättä asiaan, mutta asia alkaa vaivata. Jokin toisessa silmässäni on vialla. Peitän vuoroin silmät kämmenelläni ja huomaan että vasen silmäni pelaa eri liigassa oikean kanssa. Teen saman testin ulos tuulessa huojuvia koivuja katsellessa. Lehdet ovat vihreän harmaata mössöä vasemmalla, oikea toimii kuin haukansilmä kuten ennenkin. Turhautuminen. 

Mitä minussa on nyt vialla, en jaksa alkaa selvittämään tätäkin. Haluaisin vain normaalin lauantaipäivän. Pienen jupinan jälkeen päätän soittaa terveysneuvontaan. Kysyn huolettomasti luurin toisesta päästä, josko voisin vain seurata tilannetta rauhassa kotona. Saan käskyn lähteä päivystykseen. Muutaman kerran päivystyksessä istuneena, varaudun pakkaamalla ”päivystyskassin”. Kassiin nakkaan ipadin, karkkia, eväsleivän, banaania, vettä ja laturin. En meinaa enää kertaakaan pahentaa oloani päivystyksessä nälkä- ja kiukkukuolemalla. Äitini on salamana paikalla ja ajamme päivystykseen. Pari tuntia hänen seurassaan ja sitten jään yksin. Päivystyskassin ansiosta mielialani pysyy kuitenkin tyynenä. Olen myös todella tyytyväinen, että istun ilman kipuja. Noin kuuden tunnin päästä odotukseni palkitaan. Pääsen lääkärille. 

Lääkäri on ulkomaalaistaustainen ja puhuu huonosti suomea. Koitan parhaani mukaan selittää tilanteen hänelle mahdollisimman selkeästi. Vasemman silmän näköni on huono ja kontrastit ovat huonot. Lääkäri ei tunnu ymmärtävän täysin kaikkia termejä ja vaikuttaa hyvin epävarmalta. Koitan pysyä tyynenä tästä huolimatta. Puhelu silmälääkärille, lisää haparoivia tutkimuksia, lääketieteellisen kirjan plarausta ja lähete silmäpolille tulevalle viikolle. Hei hei. Kävelen McDonaldsille ja tilaan hieman sitä sun tätä mitä tekee mieli ja ihmettelen mitä juuri tapahtui.

Seuraavana päivänä näköni tuntuu entistä huonommalta ja edellisen päivän tutkimus saa oloni epävarmaksi. En tiedä miten minun pitäisi toimia, jotta voisin toimia näköni parhaaksi. Pitääkö minun välttää valoa? Voinko peittää silmän silmälapulla? Päätän soittaa silmäpolille. 14 puheluyrityksen jälkeen minua tärppää. Saan hoitajan kiinni ja selitän tilanteeni. Hoitaja lupaa soittaa minulle takaisin, kunhan on ensin jutellut lääkärin kanssa. Olen vihainen kun en pysty kysymään neuvoa helposti ja minusta tuntuu, että hoitaja on yhtä epävarma kuin eilisen lääkärikin. Onnekseni hoitaja soittaa pian takaisin ja ohjaa jo samana päivänä takaisin silmäpoliklinikan päivystyksen lisätutkimuksiin.

Luvassa on taas pitkä odotus päivystyksessä. Oloni on kuitenkin varmempi. Olenhan nyt oikeassa paikassa eikä minun enää tarvitsisi odottaa päiviä kutsua lääkärille. Odotusaula on ankea ja huoneen täyttää hyvin voimakas välipala-automaatin hurina. Ramppaan vessassa puolen tunnin välein. Olen hermostunut. Äitini pitää minulle seuraa ja olen huolissani kuinka hän jaksaa tuhlata päivänsä kanssani päivystyksessä. 

Vihdoin minut kutsutaan tutkimuksiin, joissa näköni tila alkaa hiljalleen valjeta. Katsoessani näkötutkimuskoneen uumeniin heijastettavia kirjaimia näen heikosti, mutta silti. Ihmettelen miksi lääkäri kysyy vaihtaessaan diaa, että enkö näe muita kirjaimia. Näen aina yhden tai kaksi, mutta en muuta. Terveeseen silmään vaihdettaessa, tajuan että kirjaimia olikin rivissa kuusi. Miten ihmeessä näin vasemmalla vain valkoista? Värisokean testiin tarkoitettu kirjanen on terveelle silmälleni helppo nakki. Luettelen numeroita kuin kympin oppilas, nopeasti ja epäröimättä. Toiseen silmään vaihdettaessa, ääni kellossa muuttuu. Näen vain palloja. Kaikki samanvärisiä, yhtä ja samaa mössöä. On helppo huomata, että kaikki ei ole kunnossa. 

Leuka telineelle, otsa kiinni pantaan. Katse eteen, vasemmalle, oikealle, ylös, alas. Erilaisia valoja, valkoisia, punasia. Odotusta. Mitään selkeää ei näy, mutta lääkäri haluaa poissulkea iälleni ja sukupuolelleni tyypillisiä tauteja magneettitutkimuksella ja liudalla verikokeita. Ajattelen, ettei tutkimuksia varmaan enää sunnuntai-iltana kello 20:30 tehdä, mutta kyllä vain, pääsen heti magneettiin. Olen kiitollinen, ettei tutkimustani venytetä. Vapisen kuin haavanlehti. Se tuntuu olevan uusi oireeni pelolle ja ahdistukselle. Tunnin kestävä päänmagneettikuvaus vapisevassa ja pelokkaassa olotilassa ei ole lempiasioitani. Muistan haaveilleeni putkessa hetkestä kun voin ravistella itseäni ja pölistä huoleni pois. 

Takaisin lääkärin vastaanotolle. Lisää odotusta. Lääkäri saapuu vihdoin reippain askelin ja jopa innokkaan oloisena hakemaan minut takaisin huoneeseensa. Olen hämmentynyt. Lääkäri menee suoraan asiaan ja latelee faktat tiskiin. Näköhermontulehdus. Selkeä. Plakkeja aivokuvissa. Epäily ms-taudista. Näkö ei ehkä palaudu. Näkö palautuu ehkä, mutta hitaasti. Jättikortisonihoito. Nopeutus. Ei vaikuta lopputulokseen. Osasto. Mahdollinen psykoosi. Mitä haluat tehdä?

Minun oli pakko pyytää äitini lääkärin huoneeseen ja pyytää lääkäriä kertomaan asiat uudelleen. Mieleni oli kuin teflonia johon tieto ei tartu ja joka ei osaa ajatella rationaalisesti. Toisto auttoi ymmärtämään paremmin. Magneettikuvissa näkyi selkeä näköhermontulehdus joka selittää oireeni. Kuvissa näkyi myös plakkeja aivoissa, jotka saattavat johtua tulehduksesta tai viitata ms-tautiin jota pitäisi tutkia tarkemmin. Näköhermontulehdus paranee itsestään, mutta saattaa olla, ettei näköni parane täysin. Hommaa voi vauhdittaa osastolla tehtävällä jättikortisonihoidolla, jonka hyvin harvinainen haittavaikutus voi olla potilaan joutuminen psykoosiin, minkä vuoksi hoito annetaan valvotusti. Saan päättää mitä haluan. 

Valintani on hoito, sillä odottaminen ilman minkäänlaisia toimia saattaa minut varmemmin hulluuden partaalle. Kello on 22:00 ja lääkäri kertoo osastolle pääsevän vasta aamulla. Mene kotiin, syö jotain ja lepää. Tervetuloa aamulla takaisin.