Kun haluaa jonkun omistaa, sitä itsensä unohtaa

Liian pian ensikohtaamisemme jälkeen huomasin hukanneeni itseni.

Unohtaneeni kaikki aikaisemmat periaatteeni.
Olin antanut anteeksi sen toisen naisen ja luvannut lukea kaikki tietämisen arvoiset kirjat sinulle ääneen
(kerroit olevasi laiska lukemaan).
Ja minä runotyttö meren rannasta
(vaatimuksena poikaystävien suhteen Tšehov, Dostojevski ja Rowling)
itkin halvalla matolla humalassa ja anelin sinua olemaan kanssani yhden seikkailun ajan.
Niistin omaan hihaani ja lupasin katsoa sun takia lätkää.
Kerroin lukeneeni salaa kaiken sun lempielokuvista.
Selitin, että mun maailmassa mä näen kuplan meidän ympärillä, eikä kukaan muu pääse sen sisään.
Kerron, että en syö, juo, enkä nuku, vaan käyn pitkillä lenkeillä,
(joilla juoksen kunnes oksennan)
saadakseni sinut hetkeksi pois ajatuksistani.
Myönsin meneväni joka ilta nukkumaan toivoen, että unessa mä oon sun.

Sun oma, josta et päästä irti.
Sun oma ja koko kaupunki tietää sen.

Istuit hiljaa ja kuuntelit,
nukuit mun vieressä käsi kädessä,
suutelit hiuksiani.
Aamun tullessa nousit,
puit vaatteet yllesi ja sanomatta sanakaan,
lähdit sen toisen naisen luo.