Muumitarjottimen ostaminen tekee onnelliseksi

Musta tuntuu että, kun ostan Iittalan astioita mä ostan unelmani. Mä pääsen lähemmäksi sitä haavetta, jossa herätään sunnuntaisin kello kymmenen ja lapset kiipeää sänkyyn. Mulla on villasukat ja seksikäs yöpuku. Mies keittää kahvia ja auringon säteet halkovat ilmaa vaaleiden verhojen välistä. Helsingin sanomissa on juttua sirkuksesta, se saapuu kaupunkiin. Me kerrotaan siitä lapsille ja kysytään haluuko ne mennä. Ne pomppii onnesta ja huutaa ”Joo joo joo!”. Me suudellaan ja aurinko kimmeltää mun kihlasormuksessa. Sun käsi hukkuu mun sekaisiin hiuksiin. Se on lämmin ja vahva. Lapset tunkeutuu meidän väliin ja kahvia läikkyy, me nauretaan kaikki yhdessä. Sä kaappaat tytöt syliin ja kutitat. Mä hymyilen, katson muumitarjotinta ja sen päällä olevia kahvikuppeja ja nokkamukeja. En halua nukkua, jos hereillä elämä on päiväunta.

Mutta todellisuudessa mä oon hukassa, eikä mulla ole poikaystävää. Olen rakastunut mieheen joka on varattu. Olen itkenyt enemmän lähiviikkoina kuin nauranut. Kotini on kaaos, lautasia pinoissa, tyhjiä pulloja likavedessä lavuaarissa, hiekkaa ja kolikoita lakanoissa. Olen pohtinut mitä ylipäätään haluan tehdä? Olenko mä lahjakas jossain vai en missää? Pitäisikö yrittää tulla uskoon, ihan vain jos elämä olisi sitten helpompaa. Miten muut ihmiset elää itsensä kanssa? Mä en halua muuta kuin olla ajattelematta. 

Ja silti musta tuntuu, että jos ostan sen muumitarjottimen huomenna Anttilasta, mulla on yksi pala mun unelmasta. Ja jotenkin pikku hiljaa ihan salaa, kun kokoan niitä palasia mun unemista, lopulta mä herään yhtenä aamuna ja tajuan, että elämä alkaa.