Ensisynnyttäjä, synnytyspelko ja muiden kokemukset

”vähän sua varmaan pelottaa synnyttää!”

”jännittääkö jo se kipu?”

”otat sit vaan heti kaikki mömmöt mitä saat, muuten kaduttaa”

”niille kätilöille pitää karjua, jos pyytää liian nätisti niin voi jäädä epiduraali saamatta”

Siinä pikkuruinen otanta kommenteista, joita olen eri muodoissa saanut siitä lähtien, kun emme enää pötsini kanssa mahtuneet kaappiin. Raskausuutiseen reagoitiin lähes poikkeuksetta kaavalla 1. onnittelu 2. jokin ylläolevista tai niiden variaatio, usein höystettynä omilla/tutuntuttujen kokemuksilla, sekä usein myös bonarina 3. ”HAA, SIITÄ TULEE VARMAAN SKORPIONI!” (tähän viimeiseen on varmaan pakko palata erikseen..)

Kohtaan 2. jäätiin usein junnaamaan pitkäksi aikaa. Raskauden paljastaminen tuntuu murtavan jonkinlaisia häveliäisyyspatoja, sillä puolitutuilla tai etäisemmillä työkavereilla ei äkkiä ollut mitään ongelmaa kertoa omista repeämistään, vuorokausien mittaisista kivuliaista puserruksistaan tai eritteisiin liittyvistä asioista, vaikka tätä ennen vuorovaikutuksemme olisi sijoittunut akselille ”kiva ilma”/ ”keitänkö sullekin kahvia?”. Eräs mies alkoi raskauteni huomatessaan yllättäen purkaa pitkän kaavan mukaan omia traumojaan esikoisensa synnytyksestä; miten oli erehdyksessä vilkaissut sinne kesken ponnistusvaiheen, kuinka vaimo oli kakannut pöydälle ja miten sydämestä kouraisi, kun siniharmaa vauva kiidätettiin lisähapelle.

Noita tarinoita oli laidasta laitaan, ja kuuntelin kaikki kiltisti pää kallellani nyökytellen. Kaikissa oli kuitenkin jotain samaa. Synnytys sattuu ja on pelottava kokemus. Omien kokemusten jakamisen jälkeen seurasi lähes poikkeuksetta kohta 4., eli tiedustelu siitä, miten itse olen tuohon koetukseen valmistautunut ja mitä kaikkia kivunlievityksiä aion käyttää. Ja kuten arvata saattaa, kerrottuani ajatuksestani yrittää ilman lääkkeellistä lievitystä sain miltei poikkeuksetta osakseni joko säälivän tai tietäväisen katseen höystettynä ”katotaan vaan sit jälkeenpäin, kyllä sä tuut rukoilemaan sitä epiduraalia”- kommentilla. 

Suoraan sanottuna noista keskusteluista tuli usein itselleni todella tyhmä olo. Enkö tosiaan tiedä, mihin olen ryhtymässä? Synnyttäneet naiset tuntuvat muodostavan salaseuran, jonka asioista itse noviisina puhun, kuin muka tietäisin jotain. Tuntui, että jouduin perustelemaan sitä, miksei juuri jännitä ja selittelemään omaa kokemustani kivusta ja kipukynnyksestäni. Oma tausta-ajatukseni on koko raskauden ajan ollut käsitys siitä, että synnyttäminen on maailman luonnollisin asia, ja kroppani on suunniteltu sitä tehtävää varten. Kärjistettynä: en pelkää syömistä, köyrimistä, nukkumista tai vessassa asiointia, miksi pelkäisin synnyttämistä?

En vielä tiedä, joudunko täysin syömään sanani ja liittymään pessimistikerhoon. Esikoistaan odottavana, nuorena naisena suren kuitenkin kovasti sitä, millaisen angstimyrskyn kohteeksi ensisynnyttäjä helposti joutuu. Vaikka jokainen synnytys on erilainen, ei pelkkien huonojen ja kivuliaiden kokemusten jakaminen juuri luo uskoa siihen, että juuri minä voisin saada osakseni helpon ja voimauttavan synnytyskokemuksen. Itseäni harmittaa suunnattomasti se, että oman ymmärrykseni mukaan todella harva haluaa edes yrittää pärjätä ilman lääkkeitä (huom., lasken lääkkeeksi myös ilokaasun, vaikka moni tuntuu olevan toista mieltä?). En osaa argumentoida lääkkeiden vaikutuksesta synnytyksen kulkuun tai lapseen, mutta mielestäni tärkeä ja tarpeellinen pointti on jo pelkästään jälkikäteinen helpotus ja ylpeys siitä, että on itse pärjännyt ja hoitanut hommansa hienosti, eikä ollut avuton uhri, jonka anestesialääkäri pelasti. On ikävää kuunnella synnyttäneiden naisten itsensä vähättelyä ja lääkityksen ylistystä. Nainenhan siinä synnyttää, oli kuinka doupattu tahansa! En tarkoita, että kaikkien tulisi ehdottomasti hoitaa homma luomuna, mutta en pidä ”varmuuden vuoksi kaikki mömmöt”-ääripäätäkään hyvänä ratkaisuna.

Evoluutiobiologi T. Kaitaniemen kirjassa Luonnollinen lapsuus mainitaan muistaakseni, että synnytyspelkoa ei ole sairautena diagnosoitu kuin niissä vauraissa maissa, joissa synnytyksen turvallisuus on viety huippuunsa ja todelliset riskit minimoitu mitättömiksi. Sairaaloissamme voidaan ottaa huomioon jo lähes kaikki potentiaaliset vastoinkäymiset. Silti synnytystä pelätään -uskallan väittää- enemmän kuin koskaan ennen.

*

Perhevalmennuksessa kävi vierailemassa synnytyssairaalamme kätilö, joka kertoi omasta päätymisestään alalle. ”Olin synnyttänyt kolme lasta ja ne olivat niin hyviä kokemuksia, että suorastaan harmitti ajatus siitä, ettei sitä iloa saisi enää kokea. Siksi vaihdoin alaa”. Katselin naista silmät loistaen ja nyökyttelin niin, että niska naksui. Valmennuskerralla käytiin läpi synnytyspelkoa ja kivunlievitysmenetelmiä. Kätilö osasi mielestäni hyvin ja objektiivisesti kertoa sekä luonnollisista että lääkkeellisistä vaihtoehdoista, mutta toi ilahduttavan paljon esiin hyviä kokemuksia ja synnytykseen liittyviä positiivisia tunteita. Helposti kun unohtuu, että kipu ei ole aina tuskaa. Jos osaa nauttia raskaan liikunnan jälkeen jomottavista lihaksista, miksei sitten synnytyksestä? Kätilö päätti valmennuksen sanoihin: ”älkää jännittäkö turhaan, kivaa se tulee olemaan”. Koko huoneellinen pariskuntia puhkesi epäuskoiseen nauruun.

*

Itse olen synnytystä odotellessani muodostanut käsityksen, että hyvien synnytyskokemusten tai synnytykseen liittyvien positiivisten tunteiden jakaminen koetaan jollain tapaa vääräksi. Miksiköhän näin on? Luulen, että pitkällä tähtäimellä synnytyspelkoepidemia voisi lieventyä, jos jaettaisiin rohkeasti niitä lempeämpiäkin kokemuksia, eikä vain kraateri-eppareita ja infernaalista kidutusta. Vai olenko vain tietämätön idealisti? 

Onko luvallista kertoa, että synnytys oli kivaa? 

..onkohan niitä kivoja synnytyksiä edes oikeasti? 

Kommentit (3)
  1. Äh, vielä se tuohon alkuun, kun oli sana siitä jonnekin hävinnyt, että usein tuntemattomat asiat siis pelottavat.

    1. Haa, olipas hauska lukea kommenttiasi, tuntui kuin se olisi ollut mun kirjoittama 🙂

      Itsellä on juurikin tuo samanlainen tunne, enemmän utelias kuin pelokas. Kiinnostaa suunnattoman paljon, miltä tuntuu, miten pärjään ja ennen kaikkea minkälaiseen uuteen tyyppiin pääsee koko touhun jälkeen tutustumaan ! Kivaa jännitystä.

       

  2. Ihmiset on varmaan luonteeltaan sellaisia, että usein asiat, jotka ovat entuudestaan tuntemattomia. Synnyttäminen on sellainen juttu, ettei sitä tule naisten kuitenkaan, keskiverrosti, tehtyä elämän aikana kuin parista kolmeen kertaa.

    Mutta minä uskon jotenkin myös oman ennakkoasenteen vaikutukseen. Ja en kyllä omasta mielestäni pelkää synnyttämistä ainakaan kivun näkökulmasta, lähinnä ennakkotuntemukset on uteliaat. Sitten tiedän minkälaista se synnyttäminen on! Ja kipuahan se on, ei välttämättä miellyttävän tuntuista, mutta ei myöskään mitään aivan outoa ja uutta onhan sitä sattunut ennenkin. Toki varmaan taas aivan uudenlaista kipua. Minua auttaa jotenkin myös kaikki mahdollinen etukäteistieto synnytyksestä. Vähän niin kuin, että tämäkin on mahdollista, mutta kyllä siitäkin yli pääsee. Valmistautumista, vähän niin kuin mihinkä tahansa muuhun juttuun; urheilusuoritukseen, matkalle lähtöön, mitä näitä nyt on.. (ja voin kuvitella konkareiden pyörittelevän silmiä tässä kohtaa ja toteavan; ensisynnyttäjä.)

    Ja myös minä ajattelen niin, että kyllä mun kroppa tietää mitä tehdä sen huipputehokkaan lääketieteen ohella. Jotenkin mua auttaa myös ajatus siitä, että sitten kun synnytys on käsillä, tiedän että koko homma on jo aivan loppusuoralla ja kohta nähdään meidän vauva. Mun hermoja rassaa varmaan enemmän tämä odottaminen! 😀

    Tietysti mielessä käy se, että toivottavasti kaikki menee hyvin ettei tätä babyn tekohommaa ryssitä nyt tässä aivan viime metreillä.

    Tuo synnyttäminen on ehkä omanlaisensa naisten sankaritarina. Synnyttäminen on pahimmillaan niin uskomattoman kova urakka. Tekee kipeää, voimat meinaa loppua ja vaikka mikä paikka repeää, lääkettä on otettava aivan varmasti, mutta niin vain se pikku ihminen puserrettiin maailmaan. Asiaa kauhistellaan jälkeen päin mutta samalla osoitetaan, että tässä olen, siitä selvinneenä.Olen tästä koettelemuksesta selvinnyt!

    Tulipas nyt pitkä kommentti, mutta tämmösiä ajatuksia mulla. Kolmen kuukauden päästä alkaa olla hyvin, hyvin ajankohtaista itsellekin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *