Koska en ole eläissäni juuri sairastellut, omat lääkärikokemukseni rajoittuvat lähinnä Lasik-leikkauksen tehneeseen komeaan silmätaikuriin ja joihinkin jo unohtuneisiin päivystyslääkäreihin. Nyt raskauduttuani olenkin päässyt asioimaan terveydenhuollon ammattilaisten kanssa omassa mittakaavassani todella usein. Pääosin kokemukset ovat hyviä ja on tullut olo, että lapsen saaminen on ihana ja jännittävä asia, eikä mikään sairaus. 

Kerroinkin, että neuvolantätini on ihana ja selvästi kutsumusammatissaan. Noh, neuvolalääkäri ei ole. Ei katsekontaktia, ei juuri tervehdystä. Visiittini on molemmilla kerroilla ollut pikainen ja epämukava. Housut pois, hätäinen sykkeen metsästys ja danger zonen sörkkiminen. Koko ajan itsellä (ja ihan varmasti lääkärilläkin) olo, että toivoisi olevansa muualla kuin siinä tilanteessa. Ylläribonuksena eilisellä käynnillä oli ensimmäinen sf- mittaus. ”Eihän tämä oikeastaan ole kuin ihan suuntaa-antava, kun olet tuollainen pullukka”, sanoi lääkäri ja katseli samalla ikkunasta ulos. Aivan, kiitos ja hei.

Aikaisemmin en ole juuri pelännyt synnytystä. Tuon lääkärikäynnin jälkeen iski kuitenkin inhottava ajatus takaraivoon. Entä jos muutaman kuukauden päästä puserrellessani Nyytiä ulos paikalle sattuu avustamaan juuri se kätilö, jolla on useita vuosikymmeniä paskoja työpäiviä takana, ja kiinnostus koko hommaa kohtaan aivan nollassa? Joku, joka seiniä tuijotellen mutisee puoliääneen mitäsminäsanoin, kun synnytys ilman lääkitystä onkin aivan helvettiä ja olen onnistunut hankkimaan sinne vesimelonin kokoisen repeämän?  

Epäreilua, kuinka paljon työvuoroon sattuneet ihmiset voivatkin vaikuttaa. Mulla saattaa myös käydä tuuri. Jos paikalle purjehtisi elämänmyönteinen ja maalaisjärkinen kätilö, joka tietäisi mitä tehdä ja ymmärtäisi tukea ja kannustaa. Etten olisi hoidettava potilas vaan se, joka tekee. Puhuisi suoraan, mutta rohkaisevasti.