Synnytys ilman kipulääkkeitä – kuinkas sitten kävikään?

(Synnytykseen valmistautumista käsittelevä kirjoitukseni täällä.)

Huhhuh, tulipa rustailtua. Tämä on siis synnytyskertomus. Yritin pitäytyä pääasioissa ja jättää ”sitten söin suklaata”- tärkeysluokan asiat ja yksityiskohtaiset eritekuvaukset vähille. Tässä kesti, koska halusin tehdä yhden kattavamman tekstin sen sijaan, että  jonkun mahdollisesti pitäisi etsiä tarvitsemaansa tietoa sieltä täältä. Teksti on varmasti osin hyvinkin epäsujuvaa ja poukkoilevaa, mutta pidin tärkeämpänä sitä, että saisin mahdollisimman hyvin koostettua omat tuntoni ja oivallukseni. Edelleen hartaasti toivon, että tästä tekstioksennuksesta olisi ehkä hyötyä edes yhdelle synnyttäjälle. Haluan kai kertoa, että niin kutsuttu luomusynnytys on mahdollista hoitaa myös sairaalaympäristössä, eikä se välttämättä edellytä suitsukerituaaleja, lääkeyrteillä vihtomista tai intiasta asti saapunutta doulagurua. 

*

Ensin oli spontaani suihkulähdeimitaatio viikolla 38 ja rapiat. 

Sairaalaan lähdettiin hissuksiin, sillä supistuksia ei näkynyt eikä kuulunut, kuten ei koko raskausaikana. Tuttuun tapaan makailin ensin käyrillä ja sujahdin sairaalakolttuun. Sitten alkoikin koko synnytyksen ehdottomasti pahin osuus; odottelu

Kun supistuksia ei vielä usean tunnin jännäilyn jälkeen kuulunut, alettiin tiputtaa oksitosiinia. Ja taas odoteltiin. Mielen reunalla vilahteli ankeita ajatuksia; olin tämän ärsyttävän odotteluajan köytettynä sänkyyn suppareita luotaavalla mahavyöllä, Nyytin päähän niitatulla scalp- anturilla ja oksitosiinitipalla. Kaiken lisäksi istuskelin suoja-alustan päällä lapsivesilammikossa, mikä on kenties mieltäylentävin kokemukseni ikinä. Pelkäsin, että synnytyksen edetessä juurtuisin hetki hetkeltä pahemmin sänkyyni. Päätinkin, että heti kun supistuksista saadaan kunnon todistusaineistoa, vaadin päästä sängystä. 

No sieltähän ne supparit tulivat. Oksitosiinin viimeisen lisäyksen (75ml/h) jälkeen alkoi tapahtua -kunnolla. Kipu oli erilaista kuin olin odottanut; kramppien sijaan jomottavaa ja polttelevaa. Eniten yllätti kivun sijoittuminen hyvin alas selkään, tarkemmin sanottuna hanuriosastolle. Otin ensimmäiset kipeät supistukset vastaan sängyllä maaten ja totesin olleeni oikeassa: sängystä oli päästävä. Supistustauolla könysin äkkiä ylös ja heittäydyin Isin kaulalle roikkumaan. Testasin nojatuolin, keinutuolin ja sängyn reunalla roikkumisen, mutta seisten ja Isin olkaa vasten hengitellen tuntui vähiten ikävältä. Pyysin päästä ammeeseen ja ihana kätilöni kävi varmistamassa lääkäriltä luvan. Olin tässä vaiheessa nelisen senttiä auki ja olikin sen vuoksi juuri oikea aika kokeilla ammetta. Sovittiin, että menen tunniksi, jonka jälkeen vauvan sykkeitä täytyisi taas tarkistella. 

Ja voi se amme oli jumalainen! Kaikki osaamani ylistyssanat eivät mitenkään riitä kuvaamaan sitä tunnetta, kun löllyin lähes kuumassa vedessä Isin suihkuttaessa vettä kipeimpään kohtaan, eli alaselkään. Sain paitsi lievitystä kipuihini, myös uuden tsempin päälle: päätin selvittää, miten supistukset olisi helpointa ottaa vastaan. Olin aikaisemmin mainitsemastani Lähiömutsin synnytyskertomuksesta painanut mieleeni ajatuksen siitä, että on kenties helpompaa heittäytyä supistukseen mukaan, kuin hampaat irvessä taistella sitä vastaan. Iskostin siis ensimmäiseksi takaraivooni ajatuksen ”jokainen supistus tuo vauvaa lähemmäs”. Supistuksen tullessa en kuulostellut, sattuuko enemmän kuin viimeksi tai karjunut, vaan keskityin mielessäni hurraamaan: jee, sieltä se tulee! ja puskin pääni täyteen pehmoisia vauvahöttöajatuksia.  Tämä ei missään nimessä ollut helppoa, mutta uskon vakaasti siihen, että jos olisin antanut mielestäni yhtään tilaa kipuajatuksille, olisivat ne äkkiä vallanneet ajatukseni täysin ja vieneet energiani. Vähän sama ajatus kuin kiipeillessä tai sukeltaessa; jos hukkumisen pelolle tai putoamisajatuksille antaa pikkusormen, varmasti saa lietsottua hyperventilaatiopaniikin itselleen.

Seuraavaksi päätin etsiä oikean tavan hengittää, jotta saisin koko kropan niin rennoksi kuin mahdollista. Nenästä sisään ja suusta ulos – se oli selvä, mutta mitä vielä? Siinä pähkäillessäni iski jälleen supistus, ja ajattelemattomuuttani päästin suusta koko synnytyksen ainoan AUn. Tajusin heti, että tuli mokattua. Ajatukset karkasivat kipuun ja fyysisesti tunsin, kuinka möläytin energiaa ja hyvää fiilistä suustani ulos. (Ai kamala, tuntuu niiin nololta kirjoittaa se näin, mutta ei sitä voi muuten ilmaista.. uskooko kukaan, etten ole mikään new age- hörhö?) Muistin etäisesti, että jossain Malla Rautaparran kirjassa oli mainittu tärkeänä hengitysharjoitus, jossa sanottiin ”haa”. En kirjaa lukiessani ollut tehnyt ko. harjoitusta tai painanut siitä mieleeni mitään, mutta mieleeni juolahti kokeilla. Kiitos ja kumarrus rva Rautaparralle, sillä osuin sattumalta napakymppiin. ”Haa” toimi täydellisesti. Aina supistuksen lähestyessä vedin ilmaa nenän kautta, pidätin aivan pienen hetken, ja huokaisin supistuksen mukana. En ”haa!” niin kuin yllättäisin jonkun itse teossa, vaan rennosti ja pehmeästi, niin että äänihuulet tuntuivat samalla rentoutuvan. Äänen lisääminen hengitykseen tuntui aluksi aivan dorkalta, mutta todella auttoi viemään uloshengityksen mahdollisimman pitkälle niin, että tosiaan saatoin heittäytyä supistukseen sen sijaan, että olisin vetänyt kroppaani kippuraan ”suojautuessani” kivulta. Muutamalla kirjaimella ON merkitystä. Yritäpä rentoutua sanomalla ”au”, ”ai”, tai ”voiperkele”. Sanokaa mun sanoneen, ”haa” on uusi ”om”. Tai melkeen uusi ”goosfraba”. 

Nautiskelin siis olostani ammeessa, kelluin selälläni pitäen pääni yli ammeen reunoista kiinni. Pidin silmät kiinni lähes koko ajan, enkä puhunut mitään. Isi taisi pelata matopeliä. Suruni oli suuri, kun tajusin kätilön tulevan hakemaan meitä pois ihanasta ammeesta. Ilokseni hän kuuntelikin sydänäänet vatsan päältä ammeessa ollessani, ja antoi sitten luvan toiseen lisätuntiin. Lottovoitto! Jatkoin siis. Ajantaju oli kadonnut aikaa sitten, silmät pysyivät kiinni. Haa. Nousin ammeesta kerran tai kaksi pissalle. Haa. Sitten kätilö haki meidät pois sisätutkimusta varten. 

Ja hups, olinkin auki rapiat 7 senttiä. Lupaa palata ammeeseen ei tullut, vaan jäimme saliin. Ammeaika avautumisineen tuntui menneen pikakelauksella, ja supparit eivät ylläripylläri olleetkaan samanlainen kakkupala kuin kelluen. Kätilö ehdotti ilokaasua, josta kieltäydyin. Isi kaivoi TENS- laitteen esille, ja lätkät asetettiin kipeimpään kohtaan, eli aivan alas selkään. Etukäteen suunnittelemani ohjelma toimi hyvin ja Isi väänsi laitteesta tehot kaakkoon. Ohjelma ”tikkasi” lyhyitä sähköimpulsseja, mikä aikaansai hyvin samanlaisen fiiliksen kuin se hieronnan loppurentoutus, jossa rummutellaan kämmenten ulkosyrjillä lihasta. Impulssit tulivat niin voimalla ja niin tiheään, että koko kipeä kohta tavallaan puutui ja vei samalla supistukselta terävimmän kärjen. Tensin avulla pystyin istuskelemaan sängyllä puoli-istuvassa tutkiskelujen ajan, mistä siirryin seisomaan etunojassa niin, että halasin sängylle kasattua tyynyläjää. 

Voisi sanoa, että aiemmin mainittu hengitysoivallus kantoi mut koko synnytyksen läpi. Mitä tiheämmiksi supistukset kävivät, aloin huomaamattani vetäytyä omiin oloihini. Keskityin, hengittelin ja aina silloin tällöin huokaisin ”haa”. Olen yleensä puhelias ja ajattelen paljon ääneen, joten oli yllätys miten vähän jaoin fiiliksiäni Isille. Hän onneksi ymmärsi jutun juonen, eikä itsekään kysellyt tai höpötellyt niitä näitä. Kätilökin huomasi pian, etten koskaan supistuksen aikana vastannut hänen kysymyksiinsä mitään, hyvä jos keskittymiseltäni kuulin puhetta. Isi kiikutti lyhyiden pyyntöjeni mukaan pillimehua tai vettä, joita ryystin supistusten välissä. Pidin silmiä kiinni, koska se tuntui kaikista mukavimmalta ja auttoi keskittymistä. 

Vaivihkaa ilmestynyt ponnistustarve alkoi yllättäen käydä sietämättömäksi. Ammeesta noususta oli kulunut reilu tunti. Kätilöopiskelija tsekkasi paikat ja kertoi, että auki ollaan, mutta kohdunkaulaa jäljellä ”reunalipan verran”. En siis vielä saanut ponnistaa. Näppärä kätilöopiskelija ehdotti paluuta sängylle ja kertoi säätävänsä sängyn alaosan ”jakkara-asentoon”. Selkänoja nostettiin aivan pystyyn, ja nousin sängylle polvilleni kasvot selkänojaa kohti. Sängyn ylälaidasta sain tukevasti kiinni ja asento tuntui hyvältä, vaikkei ponnistustarvetta helpottanutkaan. Sain luvan ponnistella kevyesti omaan tahtiin, mikä ei todellakaan ollut helppoa, koska kroppa vaati toimintaa. Opiskelija haki paikalle toisen kätilön päättämään jatkosta. Tämä kätilö halusi minun kääntyvän puoli-istuvaan voidakseen todeta tilanteen, ja vähän nuristen käännyin ympäri. Reuna oli kadonnut. Supistukset tulivat jo niin tiheään, että kääntyminen takaisin edelliseen asentoon tuntui ylivoimaiselta, ja niinpä päädyin ponnistamaan puoli-istuvassa, joka oli etukäteen ollut mulle ehdoton no-no. Isi kertoi jälkikäteen, että olin kysynyt häneltä tässä vaiheessa, onko TENS päällä. Isi oli hieman järkyttynyt, sillä masiina oli lähestulkoon täysillä. Kertoi saaneensa hiukan osviittaa siitä, miten paljon supistus tosiaan tuntuu. 

Ponnistusvaihe kesti tunnin. Olin aivan fiiliksissä, sillä vihdoin kaiken sen odottamisen jälkeen saatoin itse vaikuttaa siihen, kuinka pian jälkikasvu olisi kehissä. Itse ponnistaminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin luulin. Pinnistämistä joo, mutta sille piti vielä löytää oikea suunta, kätilö jopa sörkki sormillaan siinä auttaakseenAina kun tuntin saaneeni jutun juonesta kiinni, supistus loppui ja en enää saanut jatkaa. Ja koska olin aiemmin toiminut hyvin itseohjautuvasti, keskittymistäni häiritsi, kun kätilö käskytti hengitysrytmiä. Vaikka tiesin, että vauvan pään kuuluu tehdä pitkään edes-takais- liikettä kanavassa, aloin turhautua. Jopa hiukan ärsytti kuunnella kahden kätilön tsemppausta; ”hyvä hienoo sieltä se pää tulee!… ai ei vielä tullutkaan, no ens kerralla!”. Siinä sitten jumppailtiin jokunen tovi, ja lopulta kätilö mutisi opiskelijalle ”tuohon noin teet vähän tilaa”. Ymmärsin, että kyse oli episiotomiasta, mutta siinä kohtaa se oli jo yks hailee. Puudutuspiikki, pieni nipistys ja pian tyttö olikin jo ulkona karjumassa. Eikä ihme, että päälle täytyi hieman tehdä tilaa: kuupan ympärysmitta oli komeat 38 senttiä. Tytöllä mittaa 51 senttiä ja painoa aavistuksen päälle neljä kiloa. Napanuora oli ollut kevyesti kaulan ympäri ja sormet olivat olleet hiukan siniset. Pisteitä tuli 9/10/10. 

Lääkäri käväisi niittaamassa tikit epparihaavaan. Kätilöt olivat jo alkaneet panikoida, kun istukka ei tullut heti vauvan perässä ja ehtivät pelotella kaavinnalla, mutta lääkärin tökkäistyä vatsaa saatiin sekin ulos. Isi pesi ja paketoi Nyytin ja käärö kainalossa kilisteltiin pommacilla. 13 tunnin syömättömyyden jälkeen miltei kiljuin riemusta, kun kätilön antaman voileivän välissä oli suolakurkkua. 

*

Lyhyesti vielä:

No sattuiko?
– Tottakai sattui, mutta kipu oli erilaista kuin mikään aiemmin. Kipu ei ollut tuskaa. Se ei ollut lähelläkään sietämätöntä, enkä tuntenut repeäväni kahtia. Kuten totesin, ehdottomasti pahinta oli odottaminen ja loppuvaiheessa se, kun en saanut vielä ponnistaa. 

Oliko vaikeampaa kuin odotin?
– Ei missään nimessä, olin varautunut paljon pahempaan. 

Mikä auttoi eniten?
– Ilman ammetta koko homma olisi hyvin todennäköisesti mennyt toisin. TENS oli myös korvaamaton. Ja Isi, daa.

Mitä sairaalakassiin täytyy pakata mukaan?
– TENS, pillimehuja, suklaata ja villasukat.

Mitä kannattaa muistaa?
– Hengittää, keskittyä ja luottaa perstuntumaan, HEHE.. Sulkea päästä kaikki häiritsevä tai ärsyttävä. Kaikista tärkein muistettava on, että yhdeksän kuukauden odotus, oksentelu ja liitoskivut ovat pian ohi ja vauva tulee olemaan paras tapaamasi tyyppi ikinä! 

Mitä ei kannata tehdä?
– Tuhlata voimavaroja huutamiseen tai keskittyä märehtimään kipua. Kiukutella siksi, koska ”on lupa, koska synnyttää”. 

Mitä teen ensi kerralla toisin?
– Olen varma, että ponnistusvaihe olisi ollut lyhyempi ja vähemmän ärsyttävä, jos olisin pysynyt polvillani. Kuten tiedetään, puoli-istuvassa puserrellaan ”ylämäkeen” jolloin painovoimasta ei ole mitään apua. Jään ikuisiksi ajoiksi miettimään, olisiko epparia tarvinnut tehdä, jos olisin vaihtanut vielä asentoa. Onneksi se kuitenkin oli pieni ja parani nopeasti. 

*

No aamen. Vastaan mielelläni jos heräsi jotain kysyttävää! Tulisin myös iloiseksi, jos joku mahdollisesti tämän jaksoi lukea ja vaikka siitä ilmoittaisi kommentilla. 

Kommentit (11)
  1. Aivan mahtava, ihana kirjoitus! Kiteytit hyvin kaikki omat ajatukseni esikoisen synnytykseen lähdöstä ja unelmana olisi juuri tuollainen synnytys jonka olet saanut kokea ❤️

    Täällä ollaan jo 40+4 odottelemassa pääsiäistipun maailmaan tuloa 🐣

  2. Oi! Ihana lukea jonkun muunkin ajattelevan luonnonmukaisesta synnytyksestä samalla tavoin kuin itse ajattelen! Olen esikoista odottava nuori nainen, joka haaveilee salaa luonnonmukaisesta, lääkkeettömästä synnytyksestä. Olen varovaisesti kertonut toiveistani läheisimmille ihmisilleni ja olen saanut vastaan naurua, epäuskoa ja kummastelua. Olen kuulemma naiivi ja sinisilmäinen. Tulen kuulemma muuttamaan ajatukseni nopeasti niiden oikeiden kipujen alettua. Niinpä olen vaiennut ja salaa ihmetellyt miksi lääkkeettömään synnytykseen ei kannusteta? Toki jos tarvitsen kipulääkitystä – otan sen mielelläni vastaan. Mutta haluaisin ensin yrittää lääkkeettömästi! Kiva lukea, että se on mahdollista ja siitä jopa selviää hengissä 😉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *