Tänään taas tuli hieman typerä olo mennessäni töihin; miksi olen valinnut näin vaikean tavan viiden kilometrin matkan suorittamiseen. Koko ajan pelkäsin milloin  kaatuan, kengät olivat aivan läpimärät ja satoi vettä naamalleni.                                                            

En omista autoa, koska sen pitäminen on todella kallista, enkä edes tarvitse sitä arki käytössä. En myöskään käytä yleisiä kulkupelejä hölmöjen bussi reittien takia, enkä tiedä maksaisinko siitäkään lystistä niitä summia mitä  meiltä normaalissa työssä käyviltä peritään. Tästä päästäänkin mukavasti asiaan, jossa monikin saattaisi säästää suuren summan rahaa sekä huomaamatta kohentaa kuntoa. 

Minun työmatkani on  viisi kilometriä suuntaansa, jonka joka päivä siis pyöräilen. Poikkeuksiakin on, mutta suurimman osan olen kiltisti polkenu riippumatta siitä paistaako aurinko vai sataako taivaan täydeltä räntää.  Aika monesti olen kuullut työpaikallani toteamuksia, että olet hullu tai miten jaksat/ pystyt.  Tottakai voin myöntää, että aina se ei kovin mukavaa hommaa ole, mutta kävelemäänkään en ala.  Kun lunta on satanut sen vajaa puoli metriä ja  pyörätietä ei ole vielä aurattu, 15 minuutin matkaan menee se tunti niin kyllä kovasti mietin miksei minulla ole autoa.   Toisinaan taas mahtavassa kevät auringossa polkeminen ei ole yhtään hullumpaa, varsinkin huomatessani kunnon kohenevan ja lihasten kehittyvän. 

Jos mietin omaa isääni, niin olen montaa kertaa kuullut kertomuksia koulumatkoista jotka taittuivat hiihtäen tai kävellen. Ei puhettakaan autoista tai busseista. Nykyään ei välttämättä tule edes ajatelleeksi, että voisin kävellä tai pyöräillä, varsinkin jos sää ei ole kovin suotuisa.  Voin häpeilemättä kyllä myöntää että jos ostaisin auton niin varmasti pyörä jäisi kotiin ja autolla sitä huristelin, vaikka matka ei olisi kahtakaan kilometriä.  Ja ehkä siihen työmatkaakin menisi vähemmmän kuin se tunti. En siltikään ole vielä päätyny autokauppaan, sitä päivää odotellessa… Mielläni valitsen kehittyvät  jalkalihakseni!