Ladataan...
Huu di

 

Loputon kaiku

yöksi muuttuvat päivät

valoa hakien

niistä pienistä kiitävistä

kun hereillä ompi maa

ja uinuu puissa taivas

itseään herätellen

niissä hetkissä

värisemme

Toisiamme

lämpöö etsien

Auki kun silmänsä pitää

vaik nukkuis vaan se päivä

näät

kauneus tuolla ja tuolla

vaik pimeys hetkeks

sokaisee

Vapaus on siinä

katsoa sä voit

varjot tanssiviks muuttaa

hämärän väreiks

hetkeen sointuviks

Päiväks vaihtuva yö

ja valo on taas

Siinä

Mielen vapautta & hyvis itsenäisyyttä kaek kansa!

-R

 

Ps. Kuvakollaasia viikolta, valoja. 

 

 

 

 

Ladataan...
Huu di

Joulukuun eka. Nöy snöy, ruskeen värisiä asioita vaa ja sekunniks vilahtavaa aurinkoo, joka tuntuu lähinnä näyttelevän keskisormee. Hähää ettepä saakaan. 

Van uusien paikkojen löytämine ja yytsimine o aina yhtä inspiroivaa, olipa vuodenaika mite synkeilevä tahasa. Lapsena riitti mielikuvitusta rikastuttaan usei se, että poimi maasta luonnon luomuksia ja pyydysti lumihiutaleita suuhusa ja katto ympäristöö lähivinkkelistä ja oli iha jeejee. Aikuisempan sitä kaipaa tasasin väliajoin maisemanvaihdoksia ja tilaa, jossa tsekkiä ympäristöö laajemmassa mittakaavassa. 

Vaikka on vikat kymmene vuotta kärsiny pahasta korkeenpaikan kammosta, ni tuolla ei oo huimannu. Paikassa nimeltä Tampereen Pyynikin näkötorni, jossa kävin eka kertaa viime kevään ja ilmassa oli sellasta jännää kesän odotusta, keltasta mieltä ja tsirp tsirpp, ku kaikki vähä laulatti. Ja ne perhoset taas.

Näkötornin alakerrassa on  myös iha huikeen tunnelmalline munkkikahvila, joka on pyöriny siinä samoilla perheyrittäjillä jo kolkyt vuotta. Ja mää ennoo munkki -ihmisii. Mutta! Tuolla ne kuulusat yksilöt o vaa nii superhyvii, etteei voi olla tykkäämäti. Saatii ne suoraa lämpiminä ja kahvi lähipaahtimon pavuista livenä jauhettuina, mitkä on paikan se juttu. Vaikken oo myöskää joulu -ihmisii yhtää(mitähä ihmisii sit ois, nää kategoriat..)ni jostai se semmoi lämmi fiilis hiipiskeli. Vaik oli iha saaketin jäätävä sää, liia vähä vaatetta ja taivallettii maisemii väärällä bussilla.

Tupa oli tupaten täynnä ja kaikil semmoi ilose reippailijan mieli, ympärillä punasia joulupalloi enkä ees ällöksyny. Paljoo. Kävin siinä välissä sit ilmeilee muutamat vessaselfiet ja hengittelin, ku asiakkaita vaa lisi ja lisi ja koht ei enää mahtunu ahteriasa liikauttaan. Mut kahvilan hyvä meininki ja hullun ystävälline palvelu teki noi seikat aika samantekeviks. Mesta on viellä siitä jättebra et pitää ovensa auki joka ilta klo 21 saakka. Liian moni hyvis kahvila sulkee just sillo ku sinne enite mieli tekis. 

Tuulta oli lämmittelyn jälkeen pakko uhmata huipulle asti. Eihänne portaat ni yyberkorkeelle johda, et pääsisin kehuskeleen rohkeudellain. Mutta voi kylläpä ne laatikot ja näsinneulat ja suuret järvet sieltä käsin hienosti morjestiki. Pyhä- ja Näsijärven aallokot näytti iha taianomaisilta siinä pyöriessää. Tulipa mieleen myös, että Tampereen rakennusten sävymaailma ja muotokieli on kyl aika erilaine ku vaik tutun Helsingin. Keltasta keltasta ja ruskeeta vaaleenruskeeta ootas taas vähä keltasta. punasta kattoo ja neliöikkunaa. Sikspä se ehkä tuntuuki ni lämpimältä ja kotosalta. Niiku rakennusvaiheessa ois funtsittu, että tehäämpä tästä nyt tämmöne yhtenäine maanläheine setti eikä lähetä ny koittaan mitää extremen erikoista ja vaikeeta.

Tornista ja sen miljööstä tulee myös mieleen vanha Kuottarulla -satu öö oiskohan se 70 -luvulta, jossa tyyppi tsekkailee kaupunkia korkeelta tornista. Sitte ku se näkee jotai hämärää tai ihmiste välistä huonoo kohteluu, se rientää apuun. Kukaha ois 2000 -luvun kuottarulla. En nyt kyl keksi.

Ylhäältä bongaa myös sen valtavan kauniin puurykelmän, (hyvin kuvailtu:D) jonka johdattelemana näkötornintietä noustaan. Sitä kattoessa omantunnon tuskat vähä laski, ku tovia aiemmi mäkee ylös puuskutti. Huono kunto tai ei, ni toi joulukuun ekan päivän sää ei aisteja kuitekaa nii hivellynnä. Korvat piippas ja vesi valaji silmistä, koska se tuuli aaarrrggh. Luonnon voimat on siitä hienoja, että niitä voi aina kirota ja koittaa uhmata ja valivalittaa ja todeta sitte, että nöykänduu. Säästä energia siihe, että hyväksyt luontoäidin mielialat. 

Lupasin itelleni palata noille mestoille, heti ku se samanen tyyppi päättää pistää maan valkoseks. Ja tapahtupa se sitte vaik vasta ens vuonna, juon sen kunniaks glögit.  Tattadadaadaa ullatuus en helevetsyynissä oo myöskää glögi -muijjia. Haisee hyvältä, mutta siihepä sitte jääki. Mut koskapa ihmise täytyy välillä tehä asenteen muutoksia ja antaa tsäännsejä näissä tän kaltasissa hurjissa jutuissa ja isojen asioitten äärellä, ni antaa tulla vaa joulukuu! Letsss do this shit. 

 

Hyvis tuulia, R

 

 

Ps. Jos visiteeraatte TRE -huudeilla tai hengaatte täällä yleisesti aina ni tonne vaa. Mieli lepäjää ja saatatte sortuu samanmoisii lempee lämpöö aatoksiin talven puhureista huolimati.

 

EDIT: Lunta sattaa! Tuli vissii kiire.

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
Huu di

 

Seinien ja ikkunoite, kattojenki tuijottelu on ollu itelle aina aika meditatiivista. Apauttia reilu kuukaus sitte näile huudeille muutettuamme kyseinen zen -tila siirtyki ihan eri leveleille.

Taide ja muu sälä luonnollisesti kertoo omaa tarinaansa, mutta täälä on usei huomannu kesken jonku tärkeen kahvinjuonnin duunailun jumittavansa vaa jotai tiettyy tyhjääki kohtaa seinässä ja ikkunassa. Tän himatsuikkelin nurkissa ja ympäristössä vaa vissii on sitä jotain! Ja toki aina se uutuudenviehätyskin. Mut törmätessäni asunnon ilmoitukseen, I just knew it. Ympäristöstä ja lähirakennuksista haetut sävyt ja struktuurit oli vaan just niin omia. Se ny ei toki pelkästään vielä kauppoja synnyttäny, mutta iso syypää kuiteki!

Iisi, skandinaavinen valkonen miellyttää silmää myös, mutta oman kodin neliöihin kaipaa erilaisia sävy ja kuvio -perspektiivejä. Puitten suurena fanittajana kattelen mielelläni erityisesti makkarissa maanläheisen sävyistä tapettia, joka on muute tapettien aatelisilta Cole&Sonilta. Kandee tsekkiä jos hakee jotai vinkeitä ja omaleimasia, mut kuitenki seesteisen sävysiä omiin seinähuudeihisa.  Einny ihan suosikki kuosia kyseinen, mutta goood kuitenni. Puut hengaa enimmäksee ton tilanjakajan (ärsyttävä sana) toisella eli pikkutyypin oman kolosen puolella, joten työpöydän ääressä ja sängystä käsin keskitynki sitte vanhan vihreeseen ovikaapistoon ja vähä juoksettuneen kauramaitokahvin -sävysiin seiniin. Huijasin vähän, koska työnurkkaukseni katseenvangitsija on oikeesti Maija Louekarin suunnittelema jättiposteri kehyksissä, jonka sain vuosia sitte Vimman pop upeilta. 

 

Tykkään kovasti asioista nimeltä kasvit. Ni elävinä ku ripustettuina koukuissaan. Edellisil meinaan Ebba Masalin opetus -kasvitauluja, joita oon parit hommannu Habitareilta. Ja jotka ei ihan nii nopeesti kurpsahda käsiini ku oikee normisetti, vaikka niitäki on kovana riskinaisena tullu hankittua paljon ja halajaa viel lissää. Jonku tosi big onen! Mut siks oon myös kova kaktus -fani. Tyypit hyvä ku tarvii mitää ja tyytyväisinä pysyy! Ja fiksujaki vielä, kaktus yksilö öö nro.kuus kasvatteli ittesä vankilasa kaltereitten raosta pihalle. Jaksan hymyillä sille vieläki, reppana. 

Lemppari korneri Islanti -huudissain on ehottomasti salakaappi -seinus, jonka lempee metsäviheriäinen jaksaa ihastuttaa. Seinustalle oli myös helppo kerätä aarteita metrisestä lehtipinosta kookos- ja simpukkamuistoihin Aasiasta. Jahh! Painavan kala -opetustaulun, jota raahasin eräänä hyisenä talvipäivänä Eirasta ja hommassa oli totista selviytymisen meininkiä, ku fisut koitti tuulen mukana lähtee käsistä jonneki merille.

Irvokkaasti hymyilevät hahmot Kuubasta tuodussa, taiteilijan itse sainaamassa taulussa symboloi itseironiaa, jota tullee peräänkuuluteltua. Siitä tuliki mieleeni kirppikseltä bongattu lp levy -kello. Tä on mulle vähä vaikee asia puhua, mutta en voi sietää seinäkelloja. Äitini on yrittäny vuoskausia, tietty hyvät mielessää, tunkee millo mitäki yksilöä ja aina oon ollu aiva sinnikkäästi nounou. En tykkää siitä ajatuksesta, että näkee kellonajan tasasin väliajoin. Ja ne viisarit.. Noo toi oli must vaa hieno ja sittepä, ku siit loppu patteri. Ni ohan tää samainen äiti -henkilö sitte kuskannu aina tullessaan jonku patterisetin. En vaa usko, että ne kovin lähitulevaisuudessa löytää siihen tiensä..

 

Uusimmat tulokkaat koukutettuina muistuttelee omista juurista. Kajaani ja Helsinki -taulut saatiin graafikko ystävältä läksiäislahjana ja taitaaki olla tällä hetkel ainoat mustavalkoset taiteilut täälä. Oodeja noille kaupungeille, syrän on niilä mestoilla edellee ja tippa lindessä tullee viivoja seurailtua.

Sitte. Tässä yhteydessä on pakko kertoo stoori  yhistä muistorikkaimista esineistä, mitkä on säilyny messissä kämpästä kämppään vimoset viistoista vuotta. Puhun tietty kuparisista tyypeistä titsi Sophiesta ja sixi Sepestä. Niinä siis tosi kreiseinä nuoruusvuosina Kajjaanissa meillä oli tapana tehä jäyniä, ja joskus sitte tyhjennettii jonki perus veromodien sisäpihan lava ja heivattii kyytii aivan käsistä reisiin. Käytii myös ilostuttamassa ihmisiä jättämällä tyyppien osia takapihoille ja etuoville. Tuttujen vaan tietysti.. Voitte kuvitella, että se oli meistä sillo paras ja hauskin juttu ikinä. Joohh. Mut päät torsoineen oli pakko kotiuttaa ja he tulivat kyllä jäädäkseen.

Värikkäästä makramesta ja ryijystä haaveilen makkariin ja olkkariin. Kyhäilin semmosia ite joitama aika sitte, mutta eihä ne röpellykset omaa silmää tietenkää tarpeeks miellyttäny. Muutenki monet neliöt huutelee viel jotai asiaa, mutta eippä se mikkää kiire. En oikeen osaa muutenkaa hommata valmiina tai tilattuina mittään design -postereita, lukuunottamatta tota Saanan ja Ollin mystisen metsähenkistä yksilöä, ku mieluumi ne jotaki kautta elää jonku stoorin ensin. Niiku sen virolaisen teatteriesityksen mainos, jonka salakavalasti revin Hämeentien seinästä. 
 

Ni ja keittiön kornerista vielä. Sielä on kyl kiinnostavia pintoja itessäänki eikä kaipaa kauheesti mittää, mut onha sinne ny pitäny saaha maaliman esteettisin ihan ensimmäiste Aamulehtien kansi. Ilman kehyksiä, ryppyne ja täynnä kaiken maaliman mitälie. Ja siitte kuksa jonka pohjassa R, hieno tuliaine ex-rollolaiselta Lapista. Niistä on eri hyvä juua välillä, ihan vaa koska puuta ja se muoto ah. Ja kissanaamari, tietty! Niitä tuli joskus muinoi kerättyäki, minnelie muu katras joutunu. 

Semmone homma. Monet nurkat jäi viel koluamati ja kuvaamati, mutta himapostiin palaan sitte myöhemmi tietty lissää.

Onko teillä himoissanne jotai sellasii vakkari harrastuksia noi niiku nukkumise ja syömise lisäks?

 

Ps. Kuvaamine sisätiloissa o erityise haastavaa näinä haaleen harmaina syystalven päivinä. Värit ja pinnat ei pääse oikeuksiinsa ilman kunnon luonnonvaloa ja voi jesta, ku perspektiivit menee välillä vähä pyllyllee. Mut ei se mitään kato hei. Sillai voi löytää taas niitä iha uusia kuvakulmia elämääsä.

 

Valoo, R

 

 

Ladataan...

Pages