Tämä teksti ei kaipaa otsikkoa

Taas aika on vierähtänyt ilman uusia postauksia. En edes muista milloin ja mitä viimeksi tänne kirjoitin, enkä toisaalta edes välitä. Jatkan tarinaani siitä mistä haluan. Sain suoritettua viiden viikon työharjoittelun syömishäiriöosastolla. Kokemus oli loistava vaikka monelta osin muistutti paljon työtä, jota olen aikasemmin tehnyt. Tämä kokemus kuitenkin avasi silmiäni uudestaan, ja oivalsin sen missä olen oikeasti todella hyvä. Tämä kokemus päällysti tieni, jonka olin aikasemmin valinnut, mutta mitä pitkin en vielä kävellyt. Nyt kävelen. Itse asiassa pyöräilen, koska se säästää aikaa ja se on kivaa. Paitsi silloin kun on pää on täynnä ajatuksia ja musiikki vaikuttaa huumeen tavoin.

Löysin työharjoittelun aikana myös oman roolini. En ole se ihminen, joka näsäviisaasti käyttää älyttömiä sivistyssanoja ja luulee olevansa tosi siisti tyyppi. En ole se ihminen, joka nalkuttaa asioista, joilla ei ole oikeasti mitään merkitystä. En ole se ihminen, joka yrittää kerätä itselleen suosiota nuoleskelemalla ja olemalla supermukava. Kaikki tietää, että se on teeskentelyä. En ole myöskään se ihminen, joka tulee myöhässä töihin ja lähtee etuajassa kotiin. Olen kaikkea muuta.

Olen myös löytänyt polun, joka kulkee asfaltoituneen tieni vieressä. Polku löytyi, kun kävin kouluni opiskelijakuntani Uusi ilme -tapahtumassa. Odotin farssia ja sain myös sitä. Mutta sain myös paljon inspiraatiota pitkäaikaisen haaveen toteuttamiseen. Toteuttaminen vaatii kuitenkin paljon harjoittelua, suunnittelua ja jatkuvaa inspiraation hakemista. 

Kuulostan järkyttävän salaperäiseltä, mutta tämä on paras tapa edetä näissä asioissa.