En ole jaksanut seurata varsinaista pääministerikeskustelua facebookissa kavereiden seinillä viliseviä kannanottoja syvällisemmin. Sen vuoksi en siis halua ottaa keskusteluun sen enemmän kantaa. Alleviivaan vielä, että en ole perehtynyt pääministerikeskusteluun tai henkilöihin millään tavalla. Siihen soppaan en halua lusikkaani heittää.

Silmiini kuitenkin osui kannanotto, jossa oli todettu jotakuinkin siten, että Marinin paikka olisi pysyä kotona, koska hänellä on pieniä lapsiakin. Tästä innostuneena googlasin jopa sen verran, että selvisi Marinilla olevan kaksi vuotias tytär. Äitiys herättää aina paljon tunteita. Jokaisella tuntuu olevan käsitys siitä millainen on oikea hyvä äiti ja millaista on oikeanlainen hyvä äitiys. Mutta miksi. Miksi kaiken pitää aina olla niin arvostelevaa ja tuomitsevaa?

Kliseisesti hyvä äiti määrittyy yleensä suoritusten kautta. Hyvä äiti käyttää lapsellaan kestovaippoja, hyvä äiti imettää lastaan vuosikkaaksi, hyvä äiti käy lapsen kanssa muskarissa ja hoitaa lasta sopivan aikaa kotona. Nämä ovat niitä pienilapsivaiheeseen liitettyjä mittareita.

Isompien lasten kohdalla mittareita ei enää niin paljoa onneksi ole. Tai ainakin mittarit ja mittaroijat hajautuvat niin useisiin koulukuntiin, etteivät ne enää näy kuin ehkä tiettyjen ryhmien sisällä. Mutta äitiyttä mittaroidan ja kuten havaitaan mittarit liittyvät äidin suorituksiin. (Huomionarvoinen seikka tässä kohtaa on, että hyvää isyyttä ei mittaroida samalla tavalla!)

Huomio kuitenkin takaisin äitiyteen. Mitä jos katsoisimme äitiyttä hiukan erilaisesta vinkkelistä? Mitä jos mittaisimmekin äitiyttä onnellisuudessa? Väitän nimittäin, että elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen äiti on parhaimmillaan. Sen sijaan elämään tyytymättömyys, negatiivinen stressi heijastuvat aivan varmasti myös äitiyteen.

Yhteiskunnalliset odotukset äitiyden suorituksista ja suorittamisesta voivat pahimmillaan tehdä äitiydestä ilotonta ja puuduttavaa suorittamista. Otetaan esimerkiksi ne niin legendaariset äitiyden suorituksiin rinnastetut kestovaipat. Toiselle äidille se voi olla tapa toteuttaa ideologiaa ja silloin se myös tuo iloa ja onnen tunnetta. Toiselle äidille kestovaipat voivat puolestaan olla kaikkien muiden velvoitteiden ohella yksi taakka ja suoritus lisää. Vaipat siis nyt yhtenä niistä pienimmistä valinnoista ja suorituksista joita äidit tekevät. Puhumattakaan Marinin tekemän valinnan kaltaisia suurempia valintoja. Äiti joka tekee työtä joka motivoi häntä on varmasti onnellisempi kuin äiti, joka suorittaa elämäänsä ja käy työssä josta ei nauti.

Yhtä kaikki. Tärkeämpää kuin se kuinka suoritamme äitiyttä, tulisi olla se kuinka olemme äitejä. Mikäli äitiydestä tulee suorittamista ja suoritus kaiken muun ohella, mitä jää jäljelle? Suoritusyhteiskunnassa tulisi muistaa, että suoritteita tärkeämpää on se kuinka olemme läsnä. Katse siis äitiyden suorittamisesta siihen, kuinka olemme. Keskityttäisiinkö arvostelun ja tuomitsemisen sijaan hetkeksi pohtimaan mikä tekee juuri minusta onnellisen? Mikä tuottaa minulle iloa? Millainen olen äitinä lapsilleni? Mittaanko äitiyttä suoritusten kautta?

Uskallan nimittäin väittää, että ne elämää eniten arvostelevat ovat kadottaneet usein kosketuksen itseensä. Kun omaa elämäänsä mittaa suoritusten kautta. Mittaa samoja suorituksia myös toisten elämässä. Mutta. Jos elää elämäänsä itseään kuunnellen ja tekee suoritusten sijaan valintoja jotka tekevät itsensä onnelliseksi. Ei ole enää tarvetta mittaroida toisia, koska olemme onnellisia niin erilaisista asioista. Saitteko kiinni mitä tarkoitan? Onni koostuu yksilöllisistä valinnoista. Toinen on onnellinen kestovaipoista kun toinen pitää niitä ahdistavana suorituksena. Käännetään siis katse hetkeksi suorituksista tunteisiin. Mikä tekee juuri sinut onnelliseksi? Millaiset valinnat tukevat onnen tunnetta? Olemmeko onnellisia? Mikä tuottaa meille onnen tunteita? Ja sitten se tärkein kysymys: annettaisiinko meidän jokaisen elää elämäämme ja tehdä niitä erilaisia valintoja jotka tuottavat meille iloa? Annettaisiinko Marinin rakentaa uraa ja olla siitä onnellinen?