"Salaisuus on äärimmäinen kurinalaisuus. Herään kuudelta. Voimistelen. Kuuntelen musiikkia ja kirjoitan. Pitää päättää, mikä on tärkeää ja pitää aikatauluista hyvin kiinni."

 - Jaques Attali Helsingin Sanomien haastattelussa 11.9.2018.

Ihailen aikalailla kurinalaisia ihmisiä, jotka tekevät hulluna töitä saavuttaakseen tavoitteensa. Itselläni kurinalaisuutta ei löydy montaa grammaa enempää, sillä en pysty edes kolmen viikon karkkilakkoon, saati siihen että aloittaisin jokaisen päivän virkistävällä aamulenkillä. Mukavuudenhaluisuus vie usein voiton sillä aamulla on paljon paljon mukavampaa kääriytyä syvemmälle peittojen alle kuin lähteä reippailemaan harmaaseen syysaamuun. Lueskelin eilen gradun muistiinpanoja ja olin kirjoittanut joskus vuosi sitten ylös, että mun gradu on VIIMEISTÄÄN valmis huhtikuussa 2017.

Kun harjoittelu loppui, laadin ensimmäisenä tiukan aikataulusuunnitelman gradun teolle. Päätin pyhästi että herään joka aamu seitsemältä ja ryhdyn hommiin kahdeksalta. Olen nimittäin lukenut lukuisia artikkeleja siitä, miten menestyvät ihmiset heräävät aikaisin ja ovat sen takia tehokkaita. Aamut haluan kuitenkin aloittaa rauhallisesti joten varaan aamuun aikaa aamukahveille ja hesarin lukemiselle. Tämä minun pyhä lupaus kusi heti ensimmäisenä aamuna, koska pyörin yöllä valveilla viiteen ja olen huonojen yöunien jälkeen kävelevä haamu. Olotilassa huomaa heti kun ei ole nukkunut riittävästi.

En tiedä onko noilla ihanilla raskaushormoneilla osansa siinä, että olen jälleen pyörinyt sängyssä pitkälle aamuyöhön saamatta unta. Kesällä mulla oli oikein hyvä unirytmi, mutta kun harjoittelu loppui, loppuivat myös unet. On hirveän tuskastuttavaa pyöriä sängyssä monta tuntia ennen kuin uni tulee. Ihan sama, menenkö nukkumaan kymmeneltä vai yhdeltä, joka tapauksessa nukkumattia saa odotella vähintään kolme tuntia. Olen kuunnellut rentoutusäänitteitä ( rentoutuminen loppuu siihen etten voi kovin kauaa maata selällään kun vauva potkii), kuunnellut Jari Sarasvuon podcastia ( ai että mä tykkään sen jutuista), lukenut illalla ennen nukkumaanmenoa, ollut juomatta kahvia ja niin edelleen. Yöllä koko ajan on liian kuuma eikä löydä hyvää nukkuma-asentoa. Puoliso narisuttaa hampaita tai alkaa kuorsaamaan tai sitten valtaa itselleen suuren osan sänkyä niin, että täytyy tökkiä sitä kauemmaksi. Facebookin vauvaryhmän mukaan keho valmistaa itseään yöheräämisiin joten on ihan normaalia, että loppuraskaudessa ei paljon nukuta. Mutta silti, haluaisin ne kunnon yöunet takaisin!

Eilen juteltiin graduohjaajan kanssa gradun etenemisestä. Sopersin sille että tässä alkaa olla pikkuinen paniikki kun gradu ei etene ja vauvakin syntyy kohta ja oon määrällisesti tehnyt gradua ehkä jotain 30 %. Ohjaaja on ihanan symppis tyyppi ja se antoi erinomaisia ideoita gradun suhteen ja lohdutti, et oikeastaan oon tässä jo aika pitkällä, ja se että gradun aineistoa on mulla ehkä noin miljoona sivua, on vaan hyvä juttu.

Mä tykkään mun gradun aiheesta ja se on äärimmäisen kiinnostava. Mutta ehkä valmistumista on hidastaneet omat epäilyt ja se huijarisyndrooma, joka kertoo mulle jatkuvasti, ettei minusta ole mihinkään, varsinkaan graduntekoon. Harjoittelu opetti taas mulle, että oikeasti olen aika hyvä ja epäilen ihan turhaan itseäni. Sain hirveän hyvää palautetta. Ongelmana mulla on se, etten tyydy helposti keskinkertaiseen, vaan haluan tehdä parhaani. Olen yrittänyt saada itseni ymmärtämään sen, ettei gradun tarvitse olla huippututkimusta tai maailmaa mullistava, vaan keskinkertainen ja huonokin riittää. Gradun arvosanaa kukaan ei tule kysymään myöhemmin, mutta en vain osaa höllätä niin että päästäisin itseni vähän helpommalla.

Mutta eilen ajattelin, että turhaan kai tässä stressaa hirveästi gradun valmistumisesta. Se, etten ole valmistunut vielä kun vauva syntyy (mikä on erittäin todennäköistä, sillä laskettu aika on noin 6 viikon päästä ja sinä aikana pitäisi saada gradu ja kolme esseetä kirjoitettua valmiiksi :D), ei maailmaa kaada eikä siihen kuole. Mulla on kuitenkin suhteellisen vähän tehtävää jäljellä siihen, että valmistun. Paperit ehtii siis saada kouraan pikkuisen myöhemmin, eikä taida olla hirveästi välillä sillä, että onko valmistunut lokakuussa vai maaliskuussa.

Onko täällä muita jotka kamppailee opintojen loppusuoralla? Hyviä (ja huonojakin) vinkkejä graduprosessiin saa antaa ;)

Moikka!

Herätyskello soi kahdeksalta ja aamun ensimmäinen ajatus oli, että vitsit, minähän oon "lomalla" melkein vuoden! Seuraavan kerran työt kutsuu elokuussa 2019. Ihan hurjaa, sillä sitä on tottunut opiskelemaan ja tekemään töitä ilman pidempiä vapaita. Siksi edessä oleva kesäloma ja äitiysloma tuntuu luksukselta, vaikka todellisuudessa tuskin nekään on täyttä lomaa ;) Saan olla kotona, se on kyllä parasta!

'

Mutta mitä aion tämän pitkän loman aikana tehdä?

1. Teen gradun valmiiksi ja saan maisterinpaperit

Hehheh, mä oon kyllä elävä esimerkki siitä, miten gradun tekemistä voi vältellä hamaan tulevaisuuteen. Sinällään tällä ei olisi edes kamala kiire, sillä olen ihan aikataulussa opiskelujen kanssa. Haluaisin vain saada gradun tehtyä ennen vauvan syntymää! Sitten saisi vain keskittyä vauvaan ja vauva-arkeen. Ja silloin kun vauva nukkuu, saisi itsekin nukkua.

2. Luen

Lukeminen on aina ollut mulle tosi rakas harrastus, mutta valitettavasti jäänyt tosi vähiin viime aikoina. Illalla on helpompaa tuijottaa jakso lempparisarjaa kuin lukea sillä katsominen ei vaadi niin paljon keskittymistä. Lukeminen on järjettömän rikastavaa ja antoisaa, siksi haluaisinkin herättää vanhan harrastuksen henkiin. Kun opin lukemaan, luin suurinpiirtein kaiken minkä sain käsiini. Olen ajatellut, että lukemisen seurauksena opiskelu on aina ollut mulle aika helppoa ja vaivatonta ja mulla on kohtuullisen hyvä yleissivistys.

Rakastan uuden oppimista ja mulla on jatkuva tiedonjano. Aion siis lukea paljon omaa alaa käsittelevää kirjallisuutta, seurata uutisia ja pysyä ylipäätään kärryillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Näen maailman niin mielenkiintoisena paikkana, joten yhteiskunnasta kertovat tietokirjat päätyy usein kirjahyllyyn. Kulttuurit, yhteiskunnalliset rakenteet, uskonto, maailmankatsomukset ja ääri-ilmiöt kiehtovat. Äippäloma voikin olla aikaa, jolloin voi keskittyä myös itsensä kehittämiseen (hah tai sitten aikaa, jolloin itsensä kehittäminen ja maailman uutiset ovat viimeisenä mielessä ;))

3. Kirjoitan

Mua vähän harmittaa, kun en ole nyt raskausaikana juurikaan kirjoittanut ajatuksia ylös. Kirjoittelen kyllä päiväkirjaa, mutta en säännöllisesti. Blogiinkin kirjoittaminen on ollut tosi epäsäännöllistä. Kirjoittaminen on kuitenkin tapa ilmaista itseä ja laittaa välillä erittäin levottomat ajatukset järjestykseen. Kirjoittamisen avulla tekee tästä elämästä selkeämpää ja se auttaa keskittymään olennaiseen, löytämään uusia oivalluksia ja näkökulmia. Vauva-ajasta haluan myös sellaisia muistoja, jotka säilyvät ja joihin voi palata vaikkapa sitten kun vauva on kiukutteleva teini. Ja tänne blogiinkin olisi kivaa kirjoittaa arjesta ja sen iloista, miksei myös suruistakin, mutta myös yhteiskuntaa ja maailmaa pohdiskelevia tekstejä.

4. Kokeilen uusia reseptejä ja opettelen tekemään ruokaa

Oon luvannut miehelle, että nyt kun oon kotona, teen sille ruokaa. Ja aion opetella leipomaan pullaa. Pienenä oli ihan parasta tulla koulusta kotiin kun äiti oli leiponut pullaa. Lämmin pulla ja lasi kylmää maitoa on ehkä paras yhdistelmä ikinä! En hirveästi ole laittanut ruokaa, vaan mies hoitaa usein sen puolen. Mutta tykkään kyllä kokeilla uusia reseptejä. Ehkä musta vähitellen kuoriutuu sellainen kodinhengetär, joka leipoo pullaa ja silittää miehen bokseritkin... ;)

                                                                                 XXXXXXXXXXXXXXXX

Ensimmäisen lapsen kohdalla parasta taitaa olla se, ettei tiedä mitä odottaa. Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaista vauva-arki on ja miten paljon vauva elämää tulee muuttamaan. Välillä sitä on vähän epävarma suurinpiirtein kaikesta ja miettii, et miten mulle annetaan vauva kun en osaa sitä hoitaa, mutta sitten saa taas jostain itseluottamusta siihen, että kyllä kaiken oppii ja me pärjätään varmasti. Olen yrittänyt ajatella, että kyllä muutkin on vauva-arjesta selvinneet, miksen siis minäkin.

Asioilla on myös tapana järjestyä. Puoliso sai vakituisen työpaikan just nyt kun sitä ehkä eniten tarvitaan. Eli me päästään ens syksynä Albaniaan, kun on vihdoin kesäloma ja mahdollisuus lähteä! Albanian perhekin saa sitten nähdä vauvan ja mä saan vihdoin ja viimein nähdä sen maan ja kulttuurin, missä mies on kasvanut.

Heippa!

Hörpin minttuteetä ja ulkona on ihan pimeää. Olen oikeastaan lojunut koko päivän sohvalla, mutta tällaiset viikonloput on parhaita; netflixiä, saunomista ja rentoutumista. Mies tuijottaa haltioissaan Milanin peliä ja välillä tuolta kuuluu kirosanoja albaniaksi kun peli ei ilmeisesti kulje niin hyvin kuin pitäisi. :D Mies myi auton, joten ollaan nyt jumissa täällä pikkukylässä, mutta on ihanaa olla vain kotona rauhassa. 

Harjoittelua on jäljellä enää viisi päivää. Tai oikeastaan kolme, sillä pidän lomapäivät pois, joten nyt edessä on pitkä viikonloppu. Olen viihtynyt Migrissä paremmin kuin hyvin ja jokainen päivä on ollut itsensä haastamista. Pidän työstä jossa saa oikeasti ajatella, etsiä tietoa ja yhdistellä palasia toisiinsa. Sellaisesta työstä, joka ei päästä helpolla vaan on haastavaa. Harjoittelu on kyllä avannut uusia näkökulmia, kehittänyt itsevarmuutta ja olen ymmärtänyt, että en ehkä sittenkään ole niin täydellisen surkea kuin itse monesti ajattelen. 

Kesä on mennyt niin nopeasti. Kohta kolme kuukautta olen seilannut kodin ja lapsuudenkodin välillä ja sanonut heipat puolisolle aina arkipäivien ajaksi. Ja perjantaisin töiden jälkeen istunut bussiin ja odottanut sitä että pääsen viikonlopuksi kotiin. Lapsuudenkodissa on ollut ihanaa, olen ollut niin onnellinen siitä, miten kiva perhe mulla on ja nauttinut erityisesti siitä, että iltaisin saan kuunnella pikkusiskon juttuja. Vein pikkusiskon yksi päivä ratsastustunnille ja tuli itselle niin hyvä mieli siitä, kun näki toisen innosta säihkyvät silmät. :)

Mutta on niin kivaa, kun elämä palaa taas normaaliin uomiinsa. Että tulee tavallinen arki, jolloin ei tarvitse pakata joka perjantai reppua ja lähteä sunnuntaina takaisin. Että elämään tulee se tuttu turvallinen rytmi, hidas ja tavallinen arki, jolloin ei tarvitse oikeastaan tapahtua mitään, mutta silti se on parasta. Sitten alkaa viimeinen rutistus ennen vauvan syntymää, sillä gradu pitäisi oikeasti saada valmiiksi. Onneksi koko syyskuu ja lokakuu olen vapaalla, ensin kesälomalla ja sitten alkaa äitiysloma. Saan siis oikeasti keskittyä siihen gradun tekemiseen eikä tarvitse revetä moneen suuntaan. 

Olen viikannut pieniä vauvanvaatteita kaappiin ja ihastellut, miten hirveän pieniä ne on. Vauvalle ollaan hankittu tavaroita pikkuhiljaa ja oikeastaan kaikki käytettynä. Tuntuu hyvältä, ettei tarvitse osallistua siihen kertakulutuskulttuuriin, vaan voi myös olla pikkuisen ekologisempi. Miksi pitäisi ostaa uutta, jos voi hankkia käytettyä? Minusta ajatus siitä, että vauvan vaatteet ovat palvelleet jo muutamaa vauvaa aikaisemmin ja voin ne sitten lahjoittaa eteenpäin, on paljon kivempi kuin se ajatus, että kaikki pitäisi hankkia ihan uutena. Kaikki uuden materian hankkiminen tuntuu ahdistavalta. 

Pikkuisesta tulee päivä päivältä rakkaampi. Tyttö ( toisaalta olisi aika hauskaa, että meille tulisikin poika, kun vaatekaappi on täynnä hempeitä pastellisävyjä :D) on vilkas ja liikkuu paljon. Rakastan sitä kun tunnen pikkuisen potkivan mahassa ja kun silitän mahaa, pieni vastaa siihen potkuilla. Vauva on nyt myskikurpitsan kokoinen ja painaa noin puolitoista kiloa. Laskettuun aikaan on enää 8 viikkoa ja viisi päivää! 

Tällaisia ajatuksia teekupin äärestä tänään. Yritän taas aktivoitua tämän blogin kanssa. Olen monesti miettinyt että lopetan koko homman, mutta silti haluan säilyttää jonkun kanavan, minne kirjoittaa ja minne välillä voi jakaa ajatuksia. Eli tämä blogi päivittyy valitettavasti säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta toivottavasti joskus pikkaisen useammin!  

P.S Milan teki maalin ja naapurit tais herätä... :D 

Moikka!

Pakkaan repun joka perjantai ja suuntaan työpäivän jälkeen kotiin, jossa minua odottaa leveästi hymyilevä mies, joka kaappaa lujaan rutistukseen. Sunnuntaina pakkaan reppuni uudelleen ja suuntaan takaisiin toiseen kotiin ja mietin, että tämä kesä tuo ihan mieleen seurusteluajan, kun istuin lähes joka viikonloppu junassa ja arkipäivisin keskityin lähettämään pusuemojeita watsapissa ja kirjoitin että on ikävä. Paluu etäsuhdeaikoihin, joka tällä kertaa kestää onneksi vain kesän. Kun on ollut melkein kaksi vuotta naimisissa ja ensimmäisestä tapaamisesta on kulunut yli neljä vuotta, sitä on niin tottunut toiseen, että olo on jotenkin puolikas. 

Mies kysyy monta kertaa miten meidän tyttö voi. Sanon, että hyvin, siellä se välillä mojauttaa terävän potkun muistuttaakseen olemassaolostaan. Kun olen viikonloput kotona, mies juttelee mahalle, sanoo vauvalle hyvää yötä ja pitää kättä vatsan päällä, innostuu kun tyttö potkaisee. Tiedän jo nyt, että niille kahdelle muodostuu ainutlaatuinen suhde. Mies on päässyt mukaan raskauteen, eikä ole jäänyt kuplan ulkopuolelle, ja on jo nyt luonut tiiviin suhteen vauvaan. Joka kerta kun mies juttelee vauvalle, mietin, miten ihmeessä me voidaan olla nyt tässä ja miten rakas oma puoliso voi olla. 

Kun raskaustesti näytti ensimmäistä kertaa ikinä plussaa, olin samaan aikaan hirvittävän onnellinen ja hämmentynyt. Vauva, meille!  Pelotti, miten elämä muuttuu, mutta samaan aikaan sitä oli jotenkin ihmeellisen tyyni ja rauhallinen. En minä osaa olla äiti, enkä tiedä miten äitinä ollaan. En ole perehtynyt kasvatusmetodeihin enkä varmaan ikinä edes vaihtanut vaippaa. Olen ajatellut, että vauvat ovat itkeviä ja vaativia, ehkä vähän pelottaviakin. Sellaisia, jotka vaativat kaiken mahdollisen huomion, sellaisia, jotka itkevät juuri silloin kun itse haluaisi nukkua. En tiedä mitään rintapumpuista enkä syöttötuoleista, enkä sitä, milloin lapselle kasvaa ensimmäinen hammas tai milloin sen näkö on niin tarkka että se erottaa vanhempien kasvot.  En vieläkään oikein ymmärrä, miten pienestä solusta voi kasvaa jotain noin suurta ja ihmeellistä, jotain minkä puolesta olisi jo ensimmäisillä metreillä valmis tekemään mitä vain. Että tämä pieni joka on vatsassani, kysyy jonain päivänä minulta vaikeita kysymyksiä, ihmettelee kanssani maailmaa ja haluaa, että minä luen iltasadun. 

Mutta se, joka aikoinaan on päättänyt, että vauva saa kasvaa äidin vatsassa yli yhdeksän kuukautta, on ollut hirveän viisas (sanoin neuvolassa, että luojan kiitos etten ole norsu, sillä norsujen raskaus taitaa kestää semmoiset kolme vuotta jos oikein muistan). Siinä ajassa ehtii kasvaa ja tottua ajatukseen siitä, että kohta minusta tulee äiti pienelle ihmiselle, joka tarvitsee minua enemmän kuin kukaan muu. Sitä oppii rakastamaan omaa muuttuvaa ja kasvavaa kroppaansa, tuntemaan hirvittävän suurta rakkautta ja kiintymystä pieneen ihmisenalkuun joka aloittaa möyrimisen silloin kun haluaisi nukkua. On kasvukäyriä, helpotusta kun kuulee neuvolassa vauvan sydämen nopean jumputuksen, kipakoita potkuja, kirpparilta haalittuja pieniä vauvanvaatteita, malttamaton odotus kun ei jaksaisi odottaa siihen asti että saan vihdoin ja viimein oman lapsen syliini ensimmäistä kertaa. On koko ajan paremmaksi muuttuva parisuhde, sillä yhteinen lapsi jotenkin saa rakkauden puolisoa kohtaan lujittumaan entistä vahvemmaksi. Tämä on meidän yhteinen juttu, joka tekee meidän elämästä niin onnellista ja hyvää. Me kasvetaan yhdessä vanhemmiksi, opetellaan tätä tehtävää yhdessä. 

Hassua, miten jotain, joka ei vielä ole syntynyt, voikaan rakastaa niin paljon. Että puhun jo meistä kolmesta. Minusta ja miehestä sekä meidän lapsestamme, meidän pienestä tytöstä. 

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.

Minä olen ihme, suuri ihme,

ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.

Tämä Raamatun psalmien kirjasta löytyvä kohta on mielestäni valtavan kaunis. Sinä olet todellakin ihme. Suuri ihme. 

Heippa!

Tällä viikolla minua on ilahduttanut: 

1. YKSI IHANA PIKKUSISKO

Mulla on erityisen ihania pikkusiskoja ja nyt kun asustelen lapsuudenkodissa arkipäivinä, nuorin siskoista on majoittanut minut oman huoneensa lattialle. On maailman parasta mennä nukkumaan ja kuunnella siskon höpöttelyjä ja juttuja. Vaikka olisi vähän tahmea fiilis, fiilis paranee heti kun viettää hetken tuon typykän seurassa. 

2. MAAILMAN HÖLMÖIN KOIRA

Meidän perheeseen muutti reilu pari vuotta sitten pieni koiranpentu jonka nimeksi annettiin Noomi. Nomppu on ehkä maailman hellyttävin ja ihmisrakkain otus! Siitä on tullut kaikille tosi tärkeä ja rakas, erottamaton osa perhettä. Noomi tykkää kaikista ja kaikki tykkää Noomista. Se tassuttelee viereen istumaan ja laittaa silmät kiinni kun sitä rapsuttaa leuan alta. Se saattaa käyttää puoli tuntia siihen, että yrittää saada kärpäsen kiinni ja syö sen. En ikinä ole ollut kovinkaan eläinrakas, mutta Noomi on muuttanut käsitystä siitä, miten tärkeä jokin lemmikki voi olla. 

3. RAKENNEULTRA

Tänään minulla oli rakenneultra. Ultran jälkeen piti vähän nieleskellä kyyneleitä, onnesta siis. Vauvalla on kaikki hyvin ja näyttää siltä, että saadaan syksyllä sitten pieni prinsessa meidän elämää ilahduttamaan. <3 Mies ei päässyt töiden vuoksi ultraan mukaan mutta oon varma, että se on myös pyyhkinyt kyyneleitä kun kerroin että kaikki on paremmin kuin hyvin. Mä kyllä epäilen, että meidän typystä tulee erittäin lellitty tapaus eikä mies varsinkaan sano sille ikinä ei. ;) Vauva on meidän kummankin vanhempien ja perheen ensimmäinen lapsenlapsi ja luultavasti tyyppi laittaa kaksi perhettä ihan sekaisin syntymänsä jälkeen. On ihanaa kun kaikki ovat niin innoissaan vauvasta ja vauvan syntymää odottaa muutkin kuin me kaksi! 

4. VAUVAN POTKUT

Oon tuntenut pienet potkut jo monta viikkoa. Siellä se pikkutyyppi, Mömppis, ilmoittelee olemassaolostaan. Mömppis-nimi tulee siitä, että mies sanoi mulle kun tulin viikonlopuksi kotiin, että mun Mömppis on kasvanut. Tarkoitti siis mun mahaa, jota oon ite sanonut Pömppikseksi. 

5. HARKKAPAIKKA

On aika mahtavaa työskennellä asioiden parissa, jotka oikeasti kiinnostaa. Oon oppinut näiden parin viikon aikana ihan hirveästi uutta! 

Heippa!

Muut aamurutiinit;

1) Some. Herätessä selaan facebookin, instagrammin ja twitterin läpi. Jostain self-help-oppaasta luin, että someen tarttuminen heti aamulla on kamalan huono juttu, koska se katkaisee yhteyden johonkin, mihin en muista. Yritin joskus aloittaa aamut meditoimalla tai joogalla, mutta tämä someselailu on paljon kivempi aamunaloitus ;)

2) Aamupala ja kahvia. Hesari ja blogit auki, joskus innostun kirjoittelemaan blogipostauksia kun jokin kirjoittamisen arvoinen asia tulee mieleen. Usein herään mielummin aikaisemmin niin, että ehdin rauhassa hörppiä aamukahvit. Aikaisemmin nukuin pitempään ja heräsin puoli tuntia ennen työpäivän alkua. Nyt haluan rauhoittaa aamut, sillä kiireinen aamu saa jotenkin päivän tuntumaan heti nihkeältä ja tahmealta. Aamu pitää aloittaa kahvikupillisella, Hesarilla ja blogien lukemisella. Se on hyvä startti hyvään päivään ja tämän rutiinin luistaminen kyllä tuntuu nahoissa. 

​Alkuraskaudessa mulla ei tehnyt yhtään mieli kahvia, vaan ajatus kahvista kuvotti. Nyt kun olo on parempi, oon saanut takaisin mun aamukahvittelut, ihanaa! :) 

3) Suihku ja kivat vaatteet. Oon huomannut, että päivä saa paljon energisemmän alun, kun ei koko päivää tepastele yöpuku päällä, vaan pukeutuu mukaviin ja mieluisiin vaatteisiin. Nopea meikkikin tekee ihmeitä, sillä sen jälkeen olo on pikkuisen fressimpi. Ja päivästä ei voi tulla huono, jos jaksaa laittaa huulipunaa. 

4) Kalenterin ja sähköpostin tsekkaus. Tsekkaan päivän tehtävät ja jos en ole suunnitellut niitä etukäteen, käytän muutaman minuutin to do-listan tekemiseen. Mietin, mitä pitää saada tänään aikaan ja mitä asioita pitää hoitaa. 

Näitä rutiineja haluaisin kokeilla: 

1) No se perhanan meditaatio. Oon lukenut sivukaupalla meditaation myönteisistä vaikutuksista, mutta ikinä en vain saa aikaiseksi. 

2) Aamusivut. Tim Ferris puhuu kirjoittamassaan oppaassaan Titaanien työkalut aamusivujen ja päiväkirjan kirjoittamisen merkittävyydestä:

"Aamusivut ovat Julia Cameronin omien sanojen mukaan " henkiset tuulilasinpyyhkimet". Ne ovat hintansa nähden tehokkainta terapiaa, josta olen koskaan kuullutkaan. Lainatakseni häntä tarkemmin: " Kun saamme mutaiset, raivostuttavat, hämmentävät ajatukset [epämääräiset huolet, murheet ja mietteet] paperille, voimme kohdata päivän kirkkaammin silmin."

​​Aamusivujen tarkoitus on siirtää ongelmat paperille, ja vapauttaa niiden valtaama tila aivoista. Aamusivujen ei tarvitse ratkaista ongelmia, mutta joka-aamuinen viiden minuutin kirjallinen valitus voi Ferrisin mukaan muuttaa koko elämän. 

3) Aamulenkki. ​Mä taidan olla liian mukavuudenhaluinen aamulenkkejä varten. Mutta on hirveän virkistävää kävellä aamulla töihin ja kuunnella samalla musiikkia. Odotan, että tuo siitepölykausi helpottaa niin, että ulkona pystyis hengittämään normaalisti eikä tukehtuisi omaan räkään. Sitten ei ole enää mitään tekosyitä aamulenkkien skippaamiseen. 

Mitä rutiineja ja taikatemppuja teillä on erinomaisen päivän aloitukseen? =)