Moikka! 

Hän on täällä. Kun aloitan kirjoittaa tätä postausta, kello on varttia vaille kuusi aamulla ja pieni tuhisee tissiä vasten. Mulla on kamala nälkä ja päässä suhisee. Väsyttää. 

31.10.2018 klo 13.41 meidän maailma mullistui kun saimme pienen rääkyvän tyttömme. Synnytys oli pitkä ja rankka, 22 h. Mutta palkinto siitä jotain niin ihmeellistä! Ja on uskomatonta miten ne kivut unohtuu heti kun saa pienen syliin. Että ajattelee et kaikki kipu oli sittenkin sen arvoista eikä mikään ole niin kaunis kuin vastasyntynyt pieni ihminen, niin suuri ihme. Oma lapsi, meidän lapsi. 

Olimme sairaalassa useamman yön harjoittelemassa vauvan kanssa elämistä. Yritin imettää, vaihtaa vaippaa ja pitää vauvaa kainalossa. Olin ihan hirveän väsynyt, sillä en ollut nukkunut moneen päivään. Vauva oli ihana, temperamenttinen Pikku Myy. Huusi naama punaisena kun ei jaksanut imeä rinnasta niin kauan että olisi saanut ruokaa. Sillä oli suuret silmät ja ihanat ilmeet. Superpienet varpaat ja sormet.

Kotona pelkäsin. Pelkäsin imetystä joka oli kamalan vaikeaa, pelkäsin pienen raivareita ja sitä etten tiedä mitä lapseni huutaa. Itkin puolisolle ja äidille että en osaa hoitaa vauvaa. Itkin että vauva oli saanut väärän äidin. 

Mutta sitten kun vauva on tyytyväinen ja tuijottaa minua suurilla silmillään, rakkaus hyökyy ylitse. Sanon lapselleni että minä yritän parhaani, olen keskeneräinen ja epävarma äiti. Ja rakastan sinua hurjasti. 

Moikka!

Oon aina ihmetellyt, miten ihmiset ovat ennen vanhaan selvinneet ilman googlea. Mä tykitän jokaisen mielessä pyörineen kysymyksen googleen ja tädää, elämä ja mielenrauha on pelastettu.

Tai oikeastaan mulla ei ole enää mielenrauhaa. Olisin paljon rauhallisempi ilman googlea. Ehkä kuuluu tähän raskauteen, mutta mun ajatukset lähtee välillä ihan kunnolla laukalle ja aivot käy ylikierroksilla. Ehdin puolessa sekunnissa rakentaa mielessä sellaisen skenaarion ja maailmanlopun, että sääliksi käy. Suurin kiitos tästä kuuluu googlelle, joka ei ainakaan yhtään helpota tätä kauhukuvien maalailua.

Yhtenä päivänä kroppaa kutitti joka puolelta ja menin googleen. Google kertoi että mulla oli alkava raskaushepatoosi. Vietin varmaan kymmenen minuuttia googlettaen pitääkö kutinasta soittaa neuvolaan ja kuinka vaarallisesta asiasta oikein on kyse. Lopputulos: kutina loppui saman tien kun sain jotain muuta järkevää ajateltavaa.

Toisena päivänä näin hassuja mustia pisteitä ja päätä särki, niinpä menin googleen. Raskausmyrkytys. Oireet loppuivat saman tien kun sain jotain muuta ajateltavaa.

Googlen avulla oon ehtinyt diagnisoida itselle kaiken keskenmenosta syöpään ja homealtistukseen. Googlen avulla löysin jopa meidän asunnosta hometta. Huomasin, että keittiön nurkassa haisi hassulle, ihan kuin vanha maito. Googletin mistä haju voisi johtua ja google kertoi sen olevan hometta. Vauhkoonnuin ja ehdin jo miettiä, pitääkö kaikki huonekalut polttaa ja miten me nyt yhtäkkiä löydetään uusi asunto. Silmiä alkoi kutittaa ja nenä meni tukkoon, kun olin googlesta lukenut niiden olevan oireita homeesta. Melkein soitin kunnan terveystarkastajalle ja olin lähellä hankkia homekoiran. Luin facebookin homeryhmistä kauhutarinoita siitä, miten hometalo oli vienyt terveyden ja omaisuuden ja olin varma että nyt elämä on ohi. Tämän home-episodin lopputulos: haju oli peräisin uusista keittiön tuoleista, joiden kangasverhoilu haisi vielä tehtaalle. :D

Makkarin katosta on muutaman kerran kuulunut rapinaa. Nopean googlettamisen tuloksena aloin pelätä hiiriä. Valvoin yksi yö monta tuntia kun mietin, että voiko hiiri tipahtaa katosta sänkyyn tai entä jos yöllä vessaan mennessä törmään hiireen. Tai löydän hiiren kaurapuuropaketista. Sitten mietin mihin pitäisi tunkea hiirenloukkuja jos hiiri kerta asustaa välikatolla, että miten sinne välikatolle oikein pääsee. Sitten luin, että hiiri voi nakertaa sähköjohdot rikki. Sitten laitoin korvatulpat ja päätin, että en halua kuulla ainakaan yöllä hiiren rapinaa.

Eli jos haluat säilyttää sisäisen mielenrauhasi, pysy kaukana googlesta.

P.S Äläkä missään nimessä googleta, kuinka pahasti synnytyksessä voi revetä...

Moikka!

Täällä Lilyssä on muutaman päivän keskusteltu todella tärkeästä aiheesta: ilmastonmuutoksesta. Siitä, että ilmasto lämpenee jatkuvasti ja sillä on merkittäviä ja kauaskantoisia seurauksia.

Joskus mä olen toivonut, että osaisi olla sen verran itsekäs paska ja sulkea silmänsä, kulkea laput silmillä. Ettei tuntisi niin kamalasti huolta muista, maapallosta ja tulevaisuudesta. Tuntuu siltä, että itsekkäillä ja omaa napaansa tuijottavilla ihmisillä on elämä siinä mielessä helpompaa, kun ei tarvitse ahdistua. Kun kulkee omassa kuplassa, ei tarvitsisi kantaa huolta siitä, miten maapallosta saataisiin tehtyä sellainen paikka, joka tarjoaa kodin vielä satojen vuosien päästä ja jossa kaikilla olisi hyvä olla, riippumatta etnisestä taustasta, kansallisuudesta, asuinpaikasta, uskonnosta tai sukupuolesta. Mä luin jostain  viisaan ajatuksen siitä, että pitäisi pyrkiä tekemään maailmasta parempi paikka kuin se on ennen ollut. Ajatuksena siis, että omalla kohdalla pitäisi huolehtia siitä, että tekisi edes jotain mikä edistäisi maapallon ja ihmisten hyvinvointia. Pienillä teoilla saa aikaan suuria, vaikka välillä tuntuu ettei yksi ihminen voi maailmaan millään vaikuttaa. Sillä, että hymyilee vastaantulijalle, kierrättää roskat ja ostaa luomubanaaneja, on merkitystä.

Uutisia ja dokumentteja seuratessa iskee järjetön ahdistus. Kaikkialla puhutaan, miten maapallo tuhoutuu pikavauhtia, ilmasto lämpenee ja maapallon kantokyky alkaa tulla vastaan. Puhutaan siitä, millaisen maailman jätämme jälkipolville. 

Mä oon kyllä ollut pitkään tietoinen ilmastonmuutoksesta, mutta käytännössä en ole tehnyt asialle niin paljon kuin voisin. Tärkeintä ehkä ympäristön kannalta on se, että pyrkisi välttämään kulutusta. Mua ällöttää ajatus siitä, että mun vaatteet on tehty hikipajoissa, joissa lapset raataa hirveän pienellä palkalla ja työolot ovat surkeat. Siksi en halua jatkuvasti ostaa uusia vaatteita, vaan hankin suurimman osan vaatteista kirpputoreilta. Vauvalle en ole ostanut juuri mitään uutena vaan hankkinut melkein kaikki käytettynä. On ihan järjetöntä ostaa kaupasta uusia vaatteita, kun kirpparilta löytyy hyväkuntoisia vaatteita, jotka voi sitten laittaa eteenpäin. Kirppareiden suosiminen uuden sijaan on yksi keino pitää ympäristöstä huolta, mutta ei missään nimessä riittävää.

Mua on jo pitkään ärsyttänyt se, että elämän tulisi perustua kulutukseen ja siihen, että tienataan paljon rahaa, ostetaan uusia, kauniita vaatteita, matkustellaan kuukausittain ulkomaille ja omistetaan hirveästi kaikkea hienoa. Joskus sanoin miehelle, että mulle riittää elämässä se, että on katto pään päällä ja ruokaa. Sellainen taloudellinen tilanne, ettei tarvitse laskea senttejä. Ei mulla tarvitse olla rahaa matkustaa ulkomaille monta kertaa vuodessa ja hankkia desinghuonekaluja. Kulutushysteria ärsyttää ja saa vihaiseksi. On ihan hullua, että länsimaissa elävä hyvinvoiva ihminen voi hamstrata kenkäkaappiinsa vaikkapa kymmenet kenkäparit samaan aikaan kun jossain muualla ihmisillä ei ole rahaa syödä ja lapset ovat langanlaihoja ( Jemenissä on käynnissä yksi pahimmista humanitaarisista kriiseistä, mutta miksi siitä ei uutisoida?)

Jotain on tehtävä. Vaikka yksilön teot ilmastonmuuton hillitsemisessä ovat aika pieniä ja on helppo ajatella, ettei niillä ole suurtakaan vaikutusta, voi yksilö silti tehdä jotain: kierrättää, ostaa ekosähköä, syödä vähemmän lihaa, lentää vähemmän, säästää vettä, kuluttaa vähemmän ja niin edelleen. Vaaleissa voi äänestää sitä puoluetta, jolle ilmastokysymykset ovat tärkeitä.

On helppoa sulkea silmänsä sillä perusteella, että ajattelee, että onneksi ilmastonmuutos ei ainakaan meidän elinaikanamme saa aikaan ihan hirveää tuhoa. Mutta millainen maailma on sitten kun lapsemme kasvavat aikuisiksi?

IPCC:n mukaan ilmaston lämpenemisen hidastaminen maksaa paljon, mutta vielä enemmän maksaa, jos sitä ei tehdä.

Kuvat Pixabay

Moikka!

Heräsin varttia vaille kuusi siihen, että tien toisella puolella naapurin muksu ei ilmeisesti ollut kovin onnellinen lähtiessään päiväkotiin. Se kiljui täyttä kurkkua ja uhrasin muutaman empaattisen ajatuksen muksun äidille, joka varmaankin raahasi lasta autoon ja yritti lahjoa muksun olemaan hiljaa. Selkään sattui ja supisteli, nousin ylös. Aloin pakata sairaalakassia, koska se pitäisi pakata kuulemma pari viikkoa ennen laskettua aikaa, valikoin vauvalle kotiutumisvaatteita ja mietin, että täytyykö synnärille ottaa mukaan kantoliina.

Laskettuun aikaan on tasan kolme viikkoa jäljellä! KOLME!

Olen ollut sellainen järjettömän ärsyttävä valittava akka. Päätä ja hermoja välillä vähän kiristää. Ei jaksaisi odottaa että vauva syntyy ja välillä mietin paniikissa sitä, että miten hemmetissä sitä vauvaa edes hoidetaan ja mistä minä tiedän kuinka paljon vaatteita sillä pitää olla päällä kun tullaan sairaalasta kotiin.

On muuten jännää, että kun on viimeisillään raskaana, tuntuu ettei mahaan mahdu vauvan lisäksi enää ruokaa samaan malliin kuin ennenkin. Eilen puoliso oli lakon vuoksi vapaalla, käytiin pankeissa varaamassa aikoja asuntolainajuttuihin ja syömässä lounaaksi burgerit. Mä jaksan syödä annoksesta ehkä 1/3 mutta onneksi puolisolla on suhteellisen iso ruokahalu niin se jaksaa kyllä popsia loput mun annoksesta. Siinä burgeria popsiessa taisin kokea elämäni ensimmäisen kipeän supistuksen, eikä se kyllä miltään hirveän hauskalta tuntunut :D

Viikonloppuna mun ihana ja rakas ystävä ja vauvan tuleva kummitäti oli järjestänyt mulle babyshowerit! Oli vaaleanpunaisia viirejä ja ilmapalloja, vaaleanpunaista kakkua ja ihania herkkuja. Arvuuteltiin vauvan syntymäaikaa ja nimeä (nimi ei taida olla enää kenellekään salaisuus) ja koemaisteltiin pilttejä. Herneperunapiltti voi karmeudessaan voiton! Se oli niin kammottavan makuista, että säälin lapsiraukkoja jotka joutuu sitä popsimaan. Oon kiitollinen siitä, että elämässä on sellainen tyyppi, jonka kanssa ystävyys on kestänyt yli 18 vuotta. <3

Nyt vain odotellaan että vauva haluaa mönkiä mahasta pois. :)

"Salaisuus on äärimmäinen kurinalaisuus. Herään kuudelta. Voimistelen. Kuuntelen musiikkia ja kirjoitan. Pitää päättää, mikä on tärkeää ja pitää aikatauluista hyvin kiinni."

 - Jaques Attali Helsingin Sanomien haastattelussa 11.9.2018.

Ihailen aikalailla kurinalaisia ihmisiä, jotka tekevät hulluna töitä saavuttaakseen tavoitteensa. Itselläni kurinalaisuutta ei löydy montaa grammaa enempää, sillä en pysty edes kolmen viikon karkkilakkoon, saati siihen että aloittaisin jokaisen päivän virkistävällä aamulenkillä. Mukavuudenhaluisuus vie usein voiton sillä aamulla on paljon paljon mukavampaa kääriytyä syvemmälle peittojen alle kuin lähteä reippailemaan harmaaseen syysaamuun. Lueskelin eilen gradun muistiinpanoja ja olin kirjoittanut joskus vuosi sitten ylös, että mun gradu on VIIMEISTÄÄN valmis huhtikuussa 2017.

Kun harjoittelu loppui, laadin ensimmäisenä tiukan aikataulusuunnitelman gradun teolle. Päätin pyhästi että herään joka aamu seitsemältä ja ryhdyn hommiin kahdeksalta. Olen nimittäin lukenut lukuisia artikkeleja siitä, miten menestyvät ihmiset heräävät aikaisin ja ovat sen takia tehokkaita. Aamut haluan kuitenkin aloittaa rauhallisesti joten varaan aamuun aikaa aamukahveille ja hesarin lukemiselle. Tämä minun pyhä lupaus kusi heti ensimmäisenä aamuna, koska pyörin yöllä valveilla viiteen ja olen huonojen yöunien jälkeen kävelevä haamu. Olotilassa huomaa heti kun ei ole nukkunut riittävästi.

En tiedä onko noilla ihanilla raskaushormoneilla osansa siinä, että olen jälleen pyörinyt sängyssä pitkälle aamuyöhön saamatta unta. Kesällä mulla oli oikein hyvä unirytmi, mutta kun harjoittelu loppui, loppuivat myös unet. On hirveän tuskastuttavaa pyöriä sängyssä monta tuntia ennen kuin uni tulee. Ihan sama, menenkö nukkumaan kymmeneltä vai yhdeltä, joka tapauksessa nukkumattia saa odotella vähintään kolme tuntia. Olen kuunnellut rentoutusäänitteitä ( rentoutuminen loppuu siihen etten voi kovin kauaa maata selällään kun vauva potkii), kuunnellut Jari Sarasvuon podcastia ( ai että mä tykkään sen jutuista), lukenut illalla ennen nukkumaanmenoa, ollut juomatta kahvia ja niin edelleen. Yöllä koko ajan on liian kuuma eikä löydä hyvää nukkuma-asentoa. Puoliso narisuttaa hampaita tai alkaa kuorsaamaan tai sitten valtaa itselleen suuren osan sänkyä niin, että täytyy tökkiä sitä kauemmaksi. Facebookin vauvaryhmän mukaan keho valmistaa itseään yöheräämisiin joten on ihan normaalia, että loppuraskaudessa ei paljon nukuta. Mutta silti, haluaisin ne kunnon yöunet takaisin!

Eilen juteltiin graduohjaajan kanssa gradun etenemisestä. Sopersin sille että tässä alkaa olla pikkuinen paniikki kun gradu ei etene ja vauvakin syntyy kohta ja oon määrällisesti tehnyt gradua ehkä jotain 30 %. Ohjaaja on ihanan symppis tyyppi ja se antoi erinomaisia ideoita gradun suhteen ja lohdutti, et oikeastaan oon tässä jo aika pitkällä, ja se että gradun aineistoa on mulla ehkä noin miljoona sivua, on vaan hyvä juttu.

Mä tykkään mun gradun aiheesta ja se on äärimmäisen kiinnostava. Mutta ehkä valmistumista on hidastaneet omat epäilyt ja se huijarisyndrooma, joka kertoo mulle jatkuvasti, ettei minusta ole mihinkään, varsinkaan graduntekoon. Harjoittelu opetti taas mulle, että oikeasti olen aika hyvä ja epäilen ihan turhaan itseäni. Sain hirveän hyvää palautetta. Ongelmana mulla on se, etten tyydy helposti keskinkertaiseen, vaan haluan tehdä parhaani. Olen yrittänyt saada itseni ymmärtämään sen, ettei gradun tarvitse olla huippututkimusta tai maailmaa mullistava, vaan keskinkertainen ja huonokin riittää. Gradun arvosanaa kukaan ei tule kysymään myöhemmin, mutta en vain osaa höllätä niin että päästäisin itseni vähän helpommalla.

Mutta eilen ajattelin, että turhaan kai tässä stressaa hirveästi gradun valmistumisesta. Se, etten ole valmistunut vielä kun vauva syntyy (mikä on erittäin todennäköistä, sillä laskettu aika on noin 6 viikon päästä ja sinä aikana pitäisi saada gradu ja kolme esseetä kirjoitettua valmiiksi :D), ei maailmaa kaada eikä siihen kuole. Mulla on kuitenkin suhteellisen vähän tehtävää jäljellä siihen, että valmistun. Paperit ehtii siis saada kouraan pikkuisen myöhemmin, eikä taida olla hirveästi välillä sillä, että onko valmistunut lokakuussa vai maaliskuussa.

Onko täällä muita jotka kamppailee opintojen loppusuoralla? Hyviä (ja huonojakin) vinkkejä graduprosessiin saa antaa ;)

Moikka!

Herätyskello soi kahdeksalta ja aamun ensimmäinen ajatus oli, että vitsit, minähän oon "lomalla" melkein vuoden! Seuraavan kerran työt kutsuu elokuussa 2019. Ihan hurjaa, sillä sitä on tottunut opiskelemaan ja tekemään töitä ilman pidempiä vapaita. Siksi edessä oleva kesäloma ja äitiysloma tuntuu luksukselta, vaikka todellisuudessa tuskin nekään on täyttä lomaa ;) Saan olla kotona, se on kyllä parasta!

'

Mutta mitä aion tämän pitkän loman aikana tehdä?

1. Teen gradun valmiiksi ja saan maisterinpaperit

Hehheh, mä oon kyllä elävä esimerkki siitä, miten gradun tekemistä voi vältellä hamaan tulevaisuuteen. Sinällään tällä ei olisi edes kamala kiire, sillä olen ihan aikataulussa opiskelujen kanssa. Haluaisin vain saada gradun tehtyä ennen vauvan syntymää! Sitten saisi vain keskittyä vauvaan ja vauva-arkeen. Ja silloin kun vauva nukkuu, saisi itsekin nukkua.

2. Luen

Lukeminen on aina ollut mulle tosi rakas harrastus, mutta valitettavasti jäänyt tosi vähiin viime aikoina. Illalla on helpompaa tuijottaa jakso lempparisarjaa kuin lukea sillä katsominen ei vaadi niin paljon keskittymistä. Lukeminen on järjettömän rikastavaa ja antoisaa, siksi haluaisinkin herättää vanhan harrastuksen henkiin. Kun opin lukemaan, luin suurinpiirtein kaiken minkä sain käsiini. Olen ajatellut, että lukemisen seurauksena opiskelu on aina ollut mulle aika helppoa ja vaivatonta ja mulla on kohtuullisen hyvä yleissivistys.

Rakastan uuden oppimista ja mulla on jatkuva tiedonjano. Aion siis lukea paljon omaa alaa käsittelevää kirjallisuutta, seurata uutisia ja pysyä ylipäätään kärryillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Näen maailman niin mielenkiintoisena paikkana, joten yhteiskunnasta kertovat tietokirjat päätyy usein kirjahyllyyn. Kulttuurit, yhteiskunnalliset rakenteet, uskonto, maailmankatsomukset ja ääri-ilmiöt kiehtovat. Äippäloma voikin olla aikaa, jolloin voi keskittyä myös itsensä kehittämiseen (hah tai sitten aikaa, jolloin itsensä kehittäminen ja maailman uutiset ovat viimeisenä mielessä ;))

3. Kirjoitan

Mua vähän harmittaa, kun en ole nyt raskausaikana juurikaan kirjoittanut ajatuksia ylös. Kirjoittelen kyllä päiväkirjaa, mutta en säännöllisesti. Blogiinkin kirjoittaminen on ollut tosi epäsäännöllistä. Kirjoittaminen on kuitenkin tapa ilmaista itseä ja laittaa välillä erittäin levottomat ajatukset järjestykseen. Kirjoittamisen avulla tekee tästä elämästä selkeämpää ja se auttaa keskittymään olennaiseen, löytämään uusia oivalluksia ja näkökulmia. Vauva-ajasta haluan myös sellaisia muistoja, jotka säilyvät ja joihin voi palata vaikkapa sitten kun vauva on kiukutteleva teini. Ja tänne blogiinkin olisi kivaa kirjoittaa arjesta ja sen iloista, miksei myös suruistakin, mutta myös yhteiskuntaa ja maailmaa pohdiskelevia tekstejä.

4. Kokeilen uusia reseptejä ja opettelen tekemään ruokaa

Oon luvannut miehelle, että nyt kun oon kotona, teen sille ruokaa. Ja aion opetella leipomaan pullaa. Pienenä oli ihan parasta tulla koulusta kotiin kun äiti oli leiponut pullaa. Lämmin pulla ja lasi kylmää maitoa on ehkä paras yhdistelmä ikinä! En hirveästi ole laittanut ruokaa, vaan mies hoitaa usein sen puolen. Mutta tykkään kyllä kokeilla uusia reseptejä. Ehkä musta vähitellen kuoriutuu sellainen kodinhengetär, joka leipoo pullaa ja silittää miehen bokseritkin... ;)

                                                                                 XXXXXXXXXXXXXXXX

Ensimmäisen lapsen kohdalla parasta taitaa olla se, ettei tiedä mitä odottaa. Mulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaista vauva-arki on ja miten paljon vauva elämää tulee muuttamaan. Välillä sitä on vähän epävarma suurinpiirtein kaikesta ja miettii, et miten mulle annetaan vauva kun en osaa sitä hoitaa, mutta sitten saa taas jostain itseluottamusta siihen, että kyllä kaiken oppii ja me pärjätään varmasti. Olen yrittänyt ajatella, että kyllä muutkin on vauva-arjesta selvinneet, miksen siis minäkin.

Asioilla on myös tapana järjestyä. Puoliso sai vakituisen työpaikan just nyt kun sitä ehkä eniten tarvitaan. Eli me päästään ens syksynä Albaniaan, kun on vihdoin kesäloma ja mahdollisuus lähteä! Albanian perhekin saa sitten nähdä vauvan ja mä saan vihdoin ja viimein nähdä sen maan ja kulttuurin, missä mies on kasvanut.