haaveissa talo, jonka ovet olisivat kaikille auki

Heippa!

Kuva täältä

Luin eilen äärimmäisen mielenkiintoisen jutun Kodin Kuvalehdestä. Harmi kun en muistanut ottaa jutusta tarkempaa kuvaa, mutta pääpiirteittäin juttu oli tämä: 

Nainen asui talossa, jonka ovet olivat kaikille auki. Siis, että kuka tahansa saattoi tulla oven taakse ja hänet päästettiin sisään. Kuka tahansa oli siis aina tervetullut, eikä tulijalta kyselty nimeä tai selityksiä. Taloon sai siis tulla, jos kaipasi seuraa, halusi pestä pyykkiä tai oli yösijaa vailla. 

Miten mahtava keksintö ja miten siistiä, että nykymaailmasta löytyy vielä ihmisiä, jotka luottavat tuntemattomiin tulijoihin! Olis mahtavaa, jos joskus jos meillä olisi iso talo, voisi kaikki toivottaa tervetulleeksi. Kotona vierailisi paljon ihmisiä, jotkut jäisivät yöksi, toiset pidemmäksi aikaa. Jotkut tulisivat kahville, iltaisin voitaisiin tehdä yhdessä hyvää ruokaa, pelata lautapelejä ja puhua politiikkaa. Uusien ihmisten kohtaaminen on elämää niin rikastuttava asia, etten usko, että toista sen vertaista löytyy. On niin avartavaa keskustella ihmisen kanssa, jonka elämä, tausta ja ajatukset poikkeavat omista. 

Kerran majoitin kaksi turistia meille, sillä he olivat myöhästyneet bussista ja olivat majapaikkaa vailla. Hotellit ovat täällä kalliita ja sanoin sitten heille, että jos he jaksavat odottaa, että työpäiväni loppuu, voivat he tulla meille yöksi. Illalla syötiin sitten iltapalaa, juteltiin jalkapallosta ja maailmasta. Aamulla kun heräsin, vieraat olivat jo lähteneet ja jättäneet pöydälle lapun, jossa kiittivät vieraanvaraisuudesta. 

Oon usein miettinyt sitä, että nykyihmisenä elämä on aika yksinäistä. Perhe on kasvualusta, josta sitten irrottaudutaan kun ikää tulee tarpeeksi. Kylässä käydään harvoin, kaikilla on omat elämänsä, joiden sisällä eletään tuntematta kaipausta muiden yhteyteen. Toinen ääripää tälle on sitten puolison kulttuuri, jossa perhe on maailman tärkein ja aina hyvin hyvin lähellä, vaikka fyysistä etäisyyttä olisikin tuhansia kilometrejä. Puoliso soittaa äidilleen joka ikinen päivä, ensimmäiseksi aamulla ja usein myös muutaman kerran illalla ja kaikki ovat erittäin kartalla siitä, mitä muiden elämässä tapahtuu. Uskoisin kuitenkin, että tällaisissa kulttuureissa harva tuntee olevansa yksinäinen, sillä ympärillä on kuitenkin niin tiivis yhteisö. 

Ehkä ihmisen perustarpeisiin kuuluu yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen, vai miten se eräs runoilija sanoikaan. Ja me ihmiset ollaan kuitenkin enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Joskus itsekin saa hyvän muistutuksen siitä, ettei aina tarvitse olla niin ennakkoluuloinen, vaan avoimella sydämellä voi tavata mielenkiintoisia ihmisiä ja kuulla mielenkiintoisia tarinoita.