Kiviä kengässä

Olen aina ihaillut Selviytyjiä: ihmisiä, jotka eivät helposti hetkahda tai vähällä väsy. Tästä huolimatta tuntuu, etten saa tätä ihailemaani elämänasennetta istutettua itseeni millään. 

En ole selvinnyt mistään. Elämä on aina kantanut mukavasti ja yksi asia on johtanut toiseen. Se onkin ehkä suurin ongelmani. Kun mistään ei ikinä joudu taistelemaan, ei joudu mittaamaan sen arvoa itselleen. Vaan nyt on tullut taiston paikka ja on vihdoin otettava härkää sarvista. 

Uutta suuntaa etsiessä meinaa usko välillä loppua. Onni ei osu kohdalle kerralla ja, jos epäonnistuminen ei ole entuudestaan tuttua, on opeteltava uusia temppuja. Epäonnistumisen sietäminen on oma lajinsa. Ensin on nimittäin opittava näkemään, että epäonnistumisen mittari on omassa päässä. Aina ei voi onnistua, mutta onko onnistumisen vastakohta sittenkään epäonnistuminen? 

Jokaisesta mutkasta oppii jotakin uutta ja pettymyksiä on opittava ottamaan vastaan ja näkemään syyt niiden takana. Luonnollisestikaan en tässä viittaa suuriin koettelmuksiin, vaan pieniin kiviin kengässä. Pienetkin kivet voivat muuttaa kulun poikkeuksellisen kankeaksi tai jopa pysäyttää matkan, jos tahdonvoima ei riitä liikuttamaan jalkoja. 

Näin perjantain kunniaksi haluaisin luoda uskoa sinuun ja minuun. Uskoa siihen, että kuljettu matka tuntuu sitä kunniakkaammalta jälkikäteen, mitä kivikkoisempi se on ollut. Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin muistuttaa suurista asioista eli niistä, jotka tekevät matkasta muistelemisen arvoisen. Kaikessa hetkellisessä suhteellisuudentajuttomuudessani minäkin ymmärrän, että voin perjantai-illan kunniaksi riisua kenkäni tänään, ottaa lasin hyvää viiniä ja nostaa jalat sohvalle.

Pieniä, kovin pieniä ovat hiekan jyvät kengissäni. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *