Tämä puu on kylvetty pelon siemenellä

Tämä blogi sai alkunsa pelosta.

Mietin mikä minua pelottaa elämässä eniten ja huomasin sen olevan jotakin muuta kuin hämähäkit, korkeat paikat, yksinäisyys tai kuolema. 
Minua pelottaa umpikuja. Se tunne, ettei elämässä pääse eteenpäin, eikä pois sieltä, minne on päätynyt. Se suorastaan kauhistuttaa minua.

Ja minusta tuntui, että juuri tässä minä olin: Umpikujassa.

Avaan umpikujaa Sinulle hieman: minulla on korkeakoulutus, mukavapalkkainen työ, varsin ihana koti, rakastava perhe ja rakastettavia ystäviä. Silti olen ahdistunut ja tuskainen. 

Hyvinvointiyhteiskunnan ongelma? Näin on.

Yleistä? Lukemani perusteella kyllä. 

Saako valittaa? Saa.

Saako valittaa, jos asialle ei tee mitään? Ei. 

Tein päätöksen, joka olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten: asiaan on tultava – ei – asiaan on tehtävä muutos. 

Olen liian kauan tavoitellut jotakin, jota luulin haluavani, jotakin, jota luulin muiden haluavan minun saavuttaa, jotkakin, jota luulin tavoitteekseni, koska ”pitää”, ”täytyy” tai ”kuuluu” ja  jotakin, joka ei tee minua, eikä ketään muutakaan onnelliseksi. 

Uuden suunnan etsimisessä ilmeni kuitenkin heti alkumetreillä muutamia haasteita: matkallani kohti asioita, joita luulin haluavani unohdin mitä oikeasti haluan – mikä on intohimoni, entä unelmani? Olin täynnä kysymysmerkkejä ja ymmärsin oitis, että tästä tulee Suuri Seikkailu.

Koska kyseessä on Suuri Seikkailu, liittyy siihen tietenkin myös Riskinsä. Joudun taistelemaan jokaisella solullani pelkoa vastan, joka nousee siitä ymmärryksestä kuinka turvallista kaikki on nyt ja kuinka halukas olen riskeeraamaan sen kaiken.

Todellisuudessa kuitenkin suurin riski on, että jätän elämän elämättä. Sitä sopisi pelätä.