Ihailtavan itsekäs

Muutaman viinilasillisen jälkeen kaverini kaveri avautuu ajasta elämässään, jolloin hän eli vain muita ihmisiä varten. Individualistisessa yhteiskunnassamme tämä on suunnilleen hirvein mahdollinen kauhukuva. Kuinka monta kertaa olen itsekin hokenut mantraa ”elä vain itsellesi” tai puhunut terveestä itsekkyydestä. Ja kuitenkin, kuinka monta kertaa olen loukannut muita itsekkäällä käytökselläni tai vastaavasti tullut loukatuksi kun ihminen johon olen luottanut on päättänyt toimia täysin muiden tunteista välittämättä.

Muistan erään hyvän ystäväni vanhan uuden vuoden lupauksen. ”Tänä vuonna olen itsekkäämpi.” Lupaus kuulosti silloin ihan mainiolta. Jälkikäteen ajateltuna on kuitenkin masentavaa, että itsekkyydestä on tullut ihailtava ja tavoiteltava luonteenpiirre. Epäitsekkäät ihmiset ovat niitä naiiveja nössöjä, jotka jäävät aina muiden jalkoihin. Itsekin olen opettanut itseni ihailemaan ihmisiä, jotka kulkevat maailman ympäri omia polkujaan unelmiensa perässä, välittämättä juuri siitä mitä tai ketä he jättävät taakseen (kuvittele ekstrovertti versio Nuuskamuikkusesta). Itse koen toisinaan omantunnontuskia siitä, että olen muuttanut opiskelemaan ulkomaille, kauas perheestäni. Olen ehkä vapaa, reipas ja rohkea, mutta tunnen olevani myös itsekäs ja vähän typerä, koska olen vapaaehtoisesti valinnut lähteä niin kauas elämäni tärkeimpien ihmisten luota.

Jokunen viikko sitten katsoin televisiosta ohjelmaa, jossa rikkaat britit kokeilivat viikon ajan elämää kodittomana. Eräs osallistujista totesi kokemuksen jälkeen, että hänen mielestään juuri yhteisöllisyyden väheneminen ja itsekeskeisyyden lisääntyminen on se, mikä ajaa ihmiset kadulle aikana, jolloin periaatteessa kaikilla olisi mahdollisuus kaikkeen. Näistä ihmisistä kukaan ei välitä – ja toisaalta, osa heistä on ehkä ajautunut yksinäisyyteen koska hekään eivät välittäneet tarpeeksi kenestäkään.

Viime keväänä kirjoitin pitkän esseen siitä, miten ihminen itse valitsee haluaako olla itsekäs vai epäitsekäs. Meillä ei mielestäni varsinaisesti ole ”luontaista taipumusta” kumpaankaan. Mengzi oli tosin kanssani eri mieltä. Hänen mielestään ihminen on luonnostaan hyvä ja epäitsekäs – Mengzille nämä kaksi sanaa ovat oikeastaan synonyymeja. Mutta voiko hyvä ihminen olla itsekäs, ja jos voi, niin kuinka itsekäs? Tuntuu, että hyvän ihmisen määritelmämme on muuttunut yksilöllisyyttä korostavan kulttuurin ja kapitalismin myötä. Maailmassa tuntuu olevan yhä enemmän onnellisia, omaa unelmaansa eläviä ihmisiä (joihin myös itse koen lukeutuvani), mikä on tietysti loistava asia. Toisaalta vielä suuremmalle määrälle ihmisiä pelkästään turvallinen ja terve elämä ovat jotain kaukaista ja saavuttamatonta – puhumattakaan sellaisesta luksuksesta kuin itsensä toteuttaminen. Tuntuu itsestään selvältä, ettei se ole reilua tai oikeudenmukaista. Mutta olen liian itsekäs tehdäkseni paljoakaan näiden ihmisten eteen. Ostan koristetyynyn sen sijaan että lahjoittaisin rahan hyväntekeväisyyteen. Tyyny on tosi nätti, mutta tunnen silti hieman huonoa omatuntoa kun ajattelen asiaa.

Filosofian luennot alkavat huomenna. Tänä syksynä käsittelemme moraalia, uskontoa ja politiikkaa. Pääsen varmasti miettimään taas kerran pääni puhki sitä, kenen etu on tärkein, ja onko epäitsekäskin käytös pohjimmiltaan itsekästä. Oma uuden lukuvuoden lupaukseni on olla kiltimpi, epäitsekkäämpi, nössömpi ja läheisriippuvaisempi, ja yrittää elää vähän enemmän myös muille. Ihan vain siksi, että me kolme tyttöä viinilasit kädessämme olimme täysin yhtä mieltä siitä, että jos heräisimme huomenaamuna ja huomaisimme olevamme ainoa elossa oleva ihminen, kaikki mitä teemme menettäisi merkityksensä. 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta