Vapaaehtoinen, ei maailmanpelastaja

Luin tänään Pippa Biddle-blogista mielenkiintoisen tekstin vapaaehtoistyöstä kehitysmaissa. Teksti kiinnitti huomion moniin (niin kutsutuissa) kehitysmaissa tapahtuvan vapaaehtoistyön ongelmiin: toisinaan niin kutsuttu ”auttaja” aiheuttaa enemmän harmia kuin hyötyä yhteisölle jossa työskentelee (tämä itseasiassa pätee jopa täällä Britanniassa, mutta ei siitä tällä kertaa sen enempää). Kehitysmaissa tapahtuva vapaaehtoistyö nähdään usein maailmanparantamisena, jossa hyväntahtoinen nuori pohjoiselta pallonpuoliskolta saapuu ”etelään” auttamaan köyhyydessä ja kurjuudessa eläviä ihmisraukkoja. Tämänkaltainen suhtautuminen vapaaehtoistyöhön on äärettömän alentavaa ja loukkaavaa paikallista kulttuuria ja ihmisiä kohtaan. Kansainvälinen vapaaehtoistyö (tai voluntourism) niin kehitysmaissa kuin muuallakin tulisi nähdä ennen kaikkea kulttuurivaihtona ja oppimiskokemuksena, ei kehitysavun muotona.

—- On myös syytä muistaa, että meillä ”pohjoisessa” on paljon opittavaa ”etelältä”, ja on kyseenalaista hyödyttääkö jako ”pohjoiseen” ja ”etelään” yhtään ketään.

 

Paikalliset eivät aina suhtaudu positiivisesti vapaaehtoisiin. Tapasin Saksassa ystäväni, joka oli viettänyt puoli vuotta vapaaehtoisena Chilessä. Hän kertoi paikallisten nuorten olevan lähinnä katkeria siitä, että heillä ei ollut mahdollisuutta matkustaa toiselle puolelle maailmaa samalla tapaa kuin ystävälläni. Vapaaehtoinen on siis se, joka on etuoikeutettu, eivät he jotka ovat hänen ”apunsa” kohteena.

 

Itse osallistuin ensimmäistä kertaa vapaaehtoisleirille juuri täytettyäni 16 vuotta. Leiri sijoittui Ranskaan, pieneen Volvicin kylään ja pääasiallinen tehtävämme oli kunnostaa vaelluspolku – ei kuulosta kovin dramaattiselta. Vaikka polulle eksyneet vaeltajat varmasti ilahtuivat sen hyvästä kunnosta, tärkeintä kokemuksessa oli kuitenkin kulttuurien välinen kohtaaminen: yhdessä työskentely, uudet ystävyyssuhteet ja sen ymmärtäminen, että turkkilaiset, amerikkalaiset ja slovakialaiset ovat kaikki keskenään varsin samanlaisia. Polku on varmasti kunnostettu uudelleen monta kertaa sitten vuoden 2008. Kuitenkin se arvokas kokemus, jonka me nuoret osallistujat saimme ei varmasti ole täysin unohtunut meistä keneltäkään.

 

Olen silti sitä mieltä, että kansainvälinen vapaaehtoistoiminta on monella tapaa hyvin arvokasta (riippumatta siitä missä maassa se tapahtuu!), ja jokaisella jolla on siihen mahdollisuus kannattaisi sitä kokeilla. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että on virhe nähdä vapaaehtoinen autuaana auttajana. Viime kesänä työskentelin vapaaehtoisena Suomeen saapuneiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden parissa. Koin työn mielekkäänä ja nuoret selvästi ilahtuivat seurastamme ja järjestämistämme aktiviteeteista. Hyödyin kuitenkin myös itse kokemuksesta monella tapaa, vaikka en rahallista korvausta saanutkaan: sain uusia taitoja, opin paljon turvapaikanhakijoiden tilanteesta Suomessa ja minulla oli yksinkertaisesti mielettömän hauskaa! Vapaaehtoinen siis sekä antaa että saa.

 

Ensi kesänä suuntaan kahdeksi kuukaudeksi Etelä-Koreaan opettamaan englantia paikallisille lapsille. Toivon, että läsnäolostani tulee olemaan hyötyä: olen työskennellyt lasten kanssa ennenkin eikä englanninkielen taitoni ei ole hassumpi! Mikä tärkeintä, uskon että mitä nuorempana lapset saavat kansainvälisiä kokemuksia, sitä parempi – se edesauttaa suvaitsevaisuutta ja yhteisymmärrystä. Olen kuitenkin varma siitä, että Koreassa minä itse olen se, joka tulee oppimaan kaikkein eniten.

 

volu_0.jpg

Kommentit (1)
  1. kylsietiiätkukaeevi
    28.4.2014, 09:45

    Mie käyn näitä aina salaperäisesti sydämettämässä, kivaa ku kirjotat! Pitää varmaan pyytää Santtua lukemaan näitä ääneen, pistää silmät kiinni ja leikkiä että kuuntelen siuta livenä että saa kunnon Essi-experiencen.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *