Aikansa se ottaa
Aloittaessani opintoni yliopistossa, en olisi voinut kuvitella että minusta tulisi sellainen ännännen vuoden opiskelija. Kuten lukiossakin, rustailin ensimmäiset vuodet opintoviikkoja (kyllä maar, opintoviikkoja ne suoritukset olivat vielä minun aikanani) tiiviiseen tahtiin. Olin joskus viisitoista kesäisenä päättänyt, että minusta tulee 25-vuotiaana tohtori. Hah, eihän minusta tullut edes maisteria.
Kirjoittaminen ja tieteen tekeminen ovat aina olleet helppoja minulle. Mutta graduun tultaessa oli paukut loppu. Ja mitä kauemmin työ maatuu laatikossa, tai siis koneen kovalevyllä, sitä vähemmän tutkinnolla on enää merkitystä. Pärjäähän sitä ilmankin. Mutta samalla sitä nostaa itselleen myös valtaisan häpeän. Miten minä en siihen pystynytkään?
Oma valmistumiseni lykkääntyminen johtui isolta osin siitä, että elämä heitteli liiaksi. Jossain vaiheessa langat eivät enää pysyneet käsissä. Oli miljoona asiaa tehtävänä, miljoona asiaa kestettävä. Opinnot eivät äkkiä olleetkaan se tärkein elämän muiden realiteettien rinnalla.
Viime keväänä kuitenkin sain otettua itseäni niskasta kiinni. Kiitos rakkaan poikaystäväni. Ja eihän se gradu edes ollut sellainen peikko, kuin millaiseksi se oli kasvanut vuosien mittaan. Ihan ystävällinen, pieni ötökkä ja helppo kesyttää.
Ei minun elämäni mullistunut kerta heitolla sen jälkeen, kun tutkintopaperit tupsahti postiluukusta. Mutta alitajuinen paine poistui ja oli yksi asia vähemmän valvottamassa öisin.
Love,
Katja
Kuvan osoite http://blog.une.edu.au/studentexperience/files/2012/06/To_study_by_alma_lunar_1-300×2271.jpg
Muita ännänen vuoden opiskelijoita: