Lapset Kasvaa, Elämä Menee Eteenpäin

Olen ottanut vähän taukoa vanhemmuudesta spekuloimiseen sillä aloitin työt. Olen sosiaalialalla ja päivittäiset kohtaamiseni ovat siirtyneet hiekkalaatikoilta hieman vakavempiin tilanteisiin. Olen aina ollut kova tekemään työtä, mutta ajattelin joskus, että kun saan lapsia niin teen vain vähän työtä ja keskityn perheeseeni. Näin kävi siinä mielessä, että nyt vapaa-aika todella pyörii intensiivisesti perheeni kanssa, mutta toisaalta työni on tempaissut minut mukaansa ja olen siitäkin hyvin innostunut.

Minulle töihinpaluu teki hyvää. En olisi jaksanut olla hetkeäkään pidempään kotiäitinä. Ja saanen muistuttaa, että rakastan silti lapsiani ja heidän kanssa vietettyä aikaa. Koen olevani paljon keskittyneempi heidän kanssaan nyt, kun yhteistä aikaa on vähemmän. Olen myös saanut perspektiiviä pari vuotta kestäneeseen vauva-aikaan, josta osa kohdallani oli tuplavauva-aikaa ja aivan helvetin raskasta. Minua tavallaan huvittaa miten kotona vietettynä aikana kaikki ilot ja surut olivat niin eksistentiaalisia, mutta nyt retroperspektiivissä ne tuntuvat melko pieniltä. Vaikka tottakai jokainen huolenaiheeni, vitutukseni ja väsymykseni oli todellista ja oikeutettua ja juuri silloin maailman pysäyttävintä, mutta niin vain ne ajat on nyt takanapäin ja piirtynyt muistoihin tietynlaisena elämänmuutoksen kipuiluna ja uuden oppimisena ja kaiken kaikkiaan aika pumpulisina. 

Työni kautta olen myös saanut paljon nöyryyttä ja kiitollisuutta elämääni. Kun lohduttaa miehensä pahoinpitelemää naista, jonka lapset ovat omieni ikäisiä voi kotiin palata työpäivän jälkeen kiitollisena siitä, että kotona odottaa turvallinen puoliso. Tai kun kuulee miten turvapaikanhakijaa on kidutettu ja vainottu kotimaassaan, on omat murheet vesirokkoineen ja ruuhkavuosineen melko harmittomia. Se vetää nöyräksi, kun illalla kääriytyy untuvapeiton alle lämpimässä kodissaan, kun päivällä on kuullut missä koditon nainen on joutunut yöpymään viimeisen kuukauden ajan. Teen töitä eri järjestöille ja erilaisten ihmisten kanssa ja suurinta osaa niitä ihmisiä, keitä kohtaan päivittäin, yhdistää traagiset kohtalot mutta toisaalta myös sanoinkuvaamaton urheus, ystävällisyys ja voima. Työni on minulle tärkeää juuri siksi, että saan kokea vieraanvaraisuutta ihmisltä, joita on syrjitty heidän koko elämänsä ajan. Minua voimaannuttaa rohkeus mitä näen naisissa, jotka pakenevat lähisuhdeväkivaltaa. On mahtavaa, vaikkakin ristiriitaista huomata kuinka hyvyys asuu myös siellä missä on koettu paljon pahaa. Se lujittaa uskoani ihmisiin, maailmaan ja hyvyyteen. Koen työssäni olevani etuoikeutettu, mutta en missään nimessä siksi etten ole yhtä traagisessa asemassa kuin kohtaamani ihmiset, vaan nimenomaan siksi, että saan kohdata ja tuntea juuri heitä. Opin heiltä valtavan paljon ja se saa minut tekemään töitä heidän oikeuksiensa toteutumisen eteen.

Vaikka teen paljon töitä ja usein ikävien asioiden merkeissä, voin hyvin. Järjestökenttä sosiaalialalla on melko vaativa ja töitä tehdään lähestulkoon jatkuvasti, mutta silti koen pystyväni keskittymään yhteen asiaan kerrallaan paremmin kuin ennen. Minun ei ole tarvinnut vetää rajoja itselleni, ne ovat tulleet luonnostaan. Naisvaltaisella alalla kukaan ei mussuta eikä paheksu jos jään kotiin kipeän lapsen kanssa tai vastaan puhelimeen kesken palaverin, koska päiväkodista soitetaan. Täytyy kyllä sanoa, että on minulla käynyt hyvä tuurikin, koska ympärilläni on vain ja ainoastaan empaattisia ja mukavia kollegoita. Uskon, että monikulttuurisuus on avainasemassa positiivisessa ilmapiirissä, sillä kaikki yhteisöt joissa teen töitä koostuu eritaustaisista ja -maalaisista ihmisistä ja uskon, että naiset (ja miehet) jotka itse kohtaavat ennakkoluuloja eivät itse ainakaan tietoisesti kohtele toisia niiden varassa. 

Minulle työn ja perhe-elämän yhdistäminen on siis ollut parempi vaihtoehto kuin kotiin jääminen. Ymmärrän kyllä hyvin heitäkin, jotka haluavat olla lastensa kanssa kotona mahdollisimman pitkään. Etenkin nyt kun kunnalliseen päivähoitoon satsataan yhä vähemmän, on täysin perusteltua pohtia tarkkaan sitä missä omat lapset päivänsä viettävät. Ja tietenkin joillekin kotivanhemmuus on unelmaduuni (ja sehän todellakin on täyspäiväinen duuni). Minusta on hienoa, että naiset ja yhä enenevissä määrin miehetkin voivat päättää mikä juuri heille on paras vaihtoehto perhe-elämän ja työn kannalta. Elämme melko modernia aikaa ja on ollut helpottavaa huomata, että perheissä uskalletaan pohtia eri vaihtoehtoja ja erilaisia ratkaisuja tehdään rohkeasti sen osalta kuka käy töissä ja kuka hoitaa lapset. Sen sijaan on melko vanhanaikaista riidellä vielä 2010-luvulla äidin roolista tai siitä saako äiti käydä töissä. Minulla ainakin nousee hieman oksennusta kurkkuun joka kerta kun kuulen jonkun paasaavan äidin olevan biologisesti luonnollisempi lastenhoitaja kuin isän, tai naisen perustelevan kotiinjäämistään sillä, että naisen kuuluu hoitaa koti ja lapset. Yhtä lailla voisi sanoa, että paras tapa liikkua paikasta toiseen on hevoskärryt, koska niin on ollut ennenkin. 

Elämä menee eteenpäin ja lapset kasvavat, huolenaiheet ja ilot vaihtuvat, mutta on huojentavaa huomata elämässään kerta toisensa jälkeen se, että asiat järjestyvät. Vastikään edesmennyttä suurmiestä lainaten:

Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.

 

tyo-ja-raha tyo vanhemmuus

Äidin Kadonnut Itseluottamus

Kun sain ensimmäisen lapseni, aloin pikku hiljaa kokemaan itseluottamukseni laskevan. Kun toinen lapseni syntyi, itseluottamukseni katosi kokonaan. Minulla oli jatkuva tarve näyttää jollekin, en tiedä kenelle, että olen hyvä äiti lapsilleni. Koin, ettei yhteiskunta ja etenkään toiset äidit ajattele minusta mitään hyvää äitinä. Aluksi ajattelin sen johtuvan siitä, että en ole kiintymysvanhemmuuden ihannoija, tuo kiintymysvanhemmuus kun tuntuu olevan meidän 2010-luvun äitien ilmiö. En kokenut tarvetta puolustaa pieniä lapsiani keneltäkään, koska koin itse, ettei heitä uhkaa mikään. Väsyin pohtiessani eri vaihtoehtoja vaipoista, imetyksestä, kasvatuslinjoista ja milloin mistäkin lapsen kehitystä tukevasta hölöhölöstä.  

Oletin ennen lapsien saantia, että lasten hoitaminen on minulle jonkinlainen kutsumus. Että olen syntynyt äidiksi ja olen kiinnostunut kaikesta mikä liittyy lapsiin vain koska haluan itse lapsia. Olin myös kiinnostunut lasten hyvinvoinnista ja esimerkiksi päiväkodissa työskentely oli minulle erittäin varteenotettava vaihtoehto koulutukseni ja mielenkiintoni perusteella. Ajattelin, että tulen ihan satavarmasti äidiksi ja olen halunnut omia lapsia siitä lähtien kuin muistan tienneeni miten niitä tehdään. 

Mutta toisin kävi. Sain kaksi lasta ja olin heistä todella onnellinen. Aloin kuitenkin pikkuhiljaa huomaamaan, että elämäni ei voi pyöriä vain lasten ympärillä. Minulle äitiys oli kuin olikin hyvin luontevaa, mutta en jaksanut sitä ainaista imetys-, vaippa-, unikoulukeskustelua, mitä minulta äitinä odotettiin. Minulle oli hyvin selvää miten lapseni haluan kasvattaa, mutta se ei tuntunut kiinnostavan ketään. Ketään ei kiinnostanut, että haluan näyttää lapsilleni maailman sellaisenaan ja opettaa heille empatiaa. Emme ole lasteni kanssa kohdanneet mitään sellaista miltä heitä olisi pitänyt suojella tiikeriemon lailla, enkä ollut huolissani lapsistani edes silloin kun he kiersivät vieraiden aikuisten syleissä kodittomien päiväkeskuksessa. Minä en ikävöinyt heitä luennoilla kun suoritin tutkintoani loppuun, enkä minä antanut miehelleni lastenhoitoon liittyviä ohjeita kun lähdin johonkin. Kun vanhempainvapaa loppui esikoiseni kanssa, jätin hänet ilomielin isänsä hoiviin kun itse palasin töihin. Kun toinen lapseni syntyi, tein edelleen silloin tällöin töitä vain päästäkseni pois kotoota. 

Ja koska tämän sanominen on tuntunut välttämättömältä joka kerta kun puhun äitiyden kokemuksistani, sanon sen nytkin: rakastan lapsiani, rakastan miestäni ja ennen kaikkea rakastan perhettäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta rakastan myös itseäni. 

Nyt kun toinen lapsemme aloitti tarhan reilu 1-vuotiaana ja sain itse oman alani töitä, olen ehkä onnellisempi kuin koskaan. Nyt tiedän mistä huono itseluottamukseni johtui. Ajauduin sellaiseen maailmaan lasteni syntymien myötä, missä vain lapsilla ja heidän hyvinvoinnillaan on väliä. Vaikka useat kanssaäidit aina sanovatkin, että lasten hyvinvointi lähtee äidin (ja isän) hyvinvoinnista, niin silti koin etten ollut valmis uhrautumaan yhtä paljon kuin muut äidit lastensa takia. Masennuin ja uuvuin, koska elämäni pyöri vasten tahtoani pelkästään kodin ja lastenhoidon ympärillä. En ole koskaan voinut hyvin jos yksi elämäni osa-alue on ottanut liikaa alaa muulta elämältä. Vaikka kuinka välitän lapsistani ja rakastan heitä ja haluan heille mahdollisimman hyvän elämän, en pysty keskittymään elämässäni vain heihin. Se saattaa kalskahtaa jonkun korvaan todella kamalalta, mutta niin se vain on. En ole kovin suorituskeskeinen ihminen ja kun aloin suorittaa äitiyttä ja tehdä sitä ympäröivien ihanteiden mukaan, uin vastavirtaan itseni kanssa ja väsyin.

Kotona oleminen sai minut klaustrofobiseksi. Kaikki muu sai minut tuntemaan huonoa omatuntoa. Nyt kun teen itselleni ja monille muille ihmisille tärkeää työtä, näen elämäni taas hieman laajemmasta perspektiivistä. Näen, että lapseni ovat osa elämääni, vaikka he saattavatkin olla tärkein osa elämääni, he eivät silti ole koko elämäni. Sen tajuaminen, myöntäminen ja sen mukaan eläminen on tehnyt minusta paremman äidin kun mitä olisin koskaan edes voinut kuvitella olevani.  

 

perhe vanhemmuus