Hyvä Äiti

30.7.2016 hyva aiti

Ulos Vauvakuplasta

Toinen lapseni syntyi vuosi ja neljä kuukautta esikoisen syntymän jälkeen. Eli aika nopeasti ja niin olimme toivoneetkin. Muistaakseni puhuimme jo esikoisen ollessa kolmikuinen, että tehdään tätä vauvahommaa nyt heti lisää. Sitten pistimme jäitä hattuun ja otimme asian puheeksi seuraavan kerran muutaman kuukauden päästä, jonka jälkeen kului viikko kunnes olin taas raskaana. Olin itse hieman hämilläni, miten kaikki meni niin nopeasti ja muistan ajatelleeni, että ehkä tätä olisi voinut miettiä hiukan pidempään. Mieheni puolestaan oli niin innoissaan, että lopetin itsekin ihmettelyn ja rupesin odottamaan pikkusiskoa ihan onnessani.

Siinä innostuksissani taisin hypätä vauvakuplaan, joka sittemmin on muuttunut ahdistavaksi vankilaksi päässäni. Voin nyt ihan suoraan sanoa, että en ehkä olekaan mikään vauvaihminen.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen seikkaillut kasvatusgenrejen ja soseniksien keskellä milloin minkäkin vaiheen kanssa rimpuillen. En tiedä miksi olen jossain vaiheessa antanut vauvakuplan imeä minut sisäänsä stressaamaan pienistä, (minulle) turhista nippeliasioista, mutta nyt kuopuksen lähennellessä kymmenen kuukauden ikää, huomaan yhä useammin vastaavani ajatuksissani vauva- ja taaperoaiheisiin kysymyksiin ”ihan se ja sama”. Olen tajunnut, että mitään stressiä ei kannata kaiken maailman tutin nuolemisesta, imetyksestä tai sitterin asennoista ottaa, koska tärkeintä on, että mahdollisimman monella perheenjäsenellä on mahdollisimman hyvä olla. Olen onnistunut elämässäni ennenkin luomaan hyvää oloa itselleni ja läheisilleni ilman, että olen lukenut päivittäin blogipostauksia ja artikkeleita asioista millä ei ole oikeasti mitään helvetin väliä. Nykyään tietoa tulee joka tuutista ja niin jatkuvalla syötöllä, että olen ollut siitä ihan sekaisin ja ajatellut, että kaikki se tieto minun tulisi opetella (mieluusti ulkoa) ollakseni hyvä äiti. Samalla olen naureskellut kuinka olen tässä vauvakuplassa ja aivoni on ihan sulanut väsymyksestä. Voi olla, että väsymys tekee minut hajamieliseksi, mutta ei se nyt ole ihme, etten pysty ottamaan osaa mihinkään normaaliin keskusteluun, kun olen uutisten sijaan lukenut siitä minkälainen kengänpohja tukee kasvavaa jalkaa parhaiten (!!!).

Olen itse syntynyt ja kasvanut kahdeksankymmentäluvulla jolloin kenkiin laitettiin pumpulia kärkeen jos ne olivat liian isot ja jolloin puoli kiloa kasviksia tarkoitti kiinankaalia ja tölkkimaissia ja ihan hyvä minusta on silti tullut. Vanhemmuus otetaan nykyään sangen vakavasti, mutta minä en osaa ottaa asioita elämässäni kovin vakavasti. Olen kokenut toisinaan olevani huono äiti, koska minua ei kiinnosta niin perinpohjaiset tiedot lapsista ja vauvoista, mitä kaikkialla tuntuu olevan tyrkyllä. Kaikista suurimmat patit otsaan minulle on kasvanut niistä mammakeskusteluista joissa pohditaan lapsen tulevaisuutta äidin arkisten valintojen seurauksena. Että jos lapsi käyttää kestovaippoja, hän oppii nopeammin kuivaksi. For real? Tai jos äiti nukuttaa lapsen omaan sänkyyn liian varhain, lapselle tulee kiintymysongelmia ja vaikea teini-ikä. En usko enää hetkeäkään moiseen, niinkuin en usko muuhunkaan hölöhölöön mitä ensimmäistä lastaan hoivaamaan opetteleville vanhemmille uskotellaan.

Paras tapa hoivata lastaan on luottaa omaan intuitioon ja tutustua omaan lapseensa. Ja jos minulta kysytään niin tärkein neuvo liittyen lapsen saantiin on avun ja neuvojen pyytäminen ja kaiken muun vauvainformaation poissulkeminen. Siinä vaiheessa kun ei ole varma pitäsikö lähteä lääkäriin ei auta päässä jyskyttävä tieto siitä, että tissimaito säilyy jääkaapissa kolme kuukautta. Eikä uupuneena ruokakauppaan raahautuneena kannata enää miettiä parsakaalin ravintoarvoa ja sitä paljonko suolaa on liikaa. Noilla nippelitiedoilla ei oikeastaan ole mitään väliä. Ihan oikeasti, siinä vaiheessa kun tarvitsee apua tai lisäkäsiä niin kannattaa soittaa johonkin mistä saa oikeaa tietoa ja tukea. Neuvola päivystää, vaikka omassa tukiverkossa olisi reikiä. Itse meinasin kerran juosta kadulle suoraan keittiöstä huutamaan että tulkaa nyt joku pitelemään tuota verhoissa roikkuvaa taaperoa ja itkevää vauvaa, että saan kaivettua kalapuikot pakkasesta. En tietenkään juossut huutamaan mitään kotini ulkopuolelle ja se onkin ollut suurimpia virheitä mitä äitinä olen tehnyt.

Nyt masennuksen, väsymyksen, turhan tiedon, vessassa sisäänpäin huudettujen perkeleiden jälkeen ymmärrän, että parhaiten minua ovat opastaneet äitiydessä omat lapseni ja jos olen tarvinnut pikaista neuvoa, olen soittanut neuvolan puhelinpalveluun (jossa muuten olen saanut poikkeuksetta ystävällisen vastauksen kysymyksiini ja myötätuntoa ongelmiini). Lisäksi minulla on muutama ystävä, sisko ja äiti jotka vastaavat melko nopeasti, jos lähetän heille savumerkkejä. Ja viimeisimpänä mutta ehkä tärkeimpänä, oma mieheni on auttanut minua monissa sellaisissa tilanteissa missä en olisi uskonut hänen pystyvän minua auttamaan. Hän on ollut kallio, johon olen nojannut kun mikään seinä ei tunnu enää pysyvän pystyssä.

Kirjoitan tämän, koska olen selvinnyt pahimmasta väsymyksestä (toistaiseksi). Ymmärrän, että sellainen äiti, joka on samassa tilanteessa jossa minä olin alkukesästä, ei lue tätä tekstiä helpottuneena. Mutta kuulkaa, masennus, väsymys ja stressi ovat sellaisia peikkoja, jotka muuttaa mieltä ja saa kaiken ympärillä olevan näyttämään ihan hirveältä. Ennen kaikkea ne saa ihmisen tuntemaan erillisyyttä ja yksinäisyyttä. Silloin on vaikea pyytää apua, kun tuntee olevansa ihan yksin ja ympärillä leijuva tietoähky saa tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei pysty hoitamaan tilannetta kuin tilannetta iloisena ja pullantuoksuisena. Jos olisin itse juossut silloin eräänä iltana ulos kadulle huutamaan apua, niin todennäköisesti vastapäätä asuva kiltinoloinen nainen olisi tullut juoksujalkaa kuin hengenhädässä minua auttamaan ja ymmärtänyt vallan mainiosti, että vaikka lapset voivatkin hyvin, minä en saanut niitä kalapuikkoja uuniin ja se oli sillä hetkellä maailman kamalinta. Olisinko saanut kolauksen äitikuoreeni? En. Päinvastoin se ilta olisi voinut sujua paljon paermmin kuin se sitten todellisuudessa sujui. Minä nimittäin jäin yksin hiljaa itkemään keittiöön, lapset saivat banaanimössöä illalliseksi, koska kalapuikot lensivät pitkin keittiötä ja illalla nukkumaan mennessäni totesin taas kerran hiljaa mielessäni, etten ehkä selviä tästä kaikesta yksin.

Enkä selvinnytkään. Pyysin ja sain apua. Olen saanut omaa aikaa ja selvitellyt ajatuksiani. Tärkeintä minulle on ollut hypätä ulos vauvakuplasta ja nähdä elämä taas yhtenä kokonaisuutena erillisine osa-alueineen. Suurin muutos minulle vauvakuplan puhkeamisen jälkeen on ollut se, etten enää koe olevani lasteni seurassa pelkästään velvollisuuttani, vaan oikeasti viihdyn heidän seurassaan. Siihen on päästy minun irtiottojeni kautta; pystyn lähtemään yöksi pois kotoa ilman omatunnon pistoa mielessäni. Osaan arvostaa perheessäni yhtä paljon lapsiamme, miestäni ja itseäni ja se on saanut minut tajuamaan, että en todellakaan elä vain lasteni takia. Lisäksi olen antanut itselleni luvan olla kiinnostunut jälleen muustakin kun vauvoihin tai lapsiin liittyvistä asioista. Oikeastaan keskityn nykyisin eniten itseeni, koska vain minä voin tehdä itselleni hyvän olon ja se hyvä olo välittyy muillekin. Ja jos ei välity, niin oma suhtautumisen itkupotkuraivareihin ei ole enää se, että heittelen kalapuikkoja ympäri keittiötä. Nykyään, kun koittaa se hetki että kalapuikot tuntuvat liian haastavilta ja lapseni ärsyttäviltä, pystyn myös ottamaan kontaktia ulkomaailmaan ja pyytämään apua.

Ja koska avunpyytäminen vauvakuplassa, jossa mutsit sosettaa ja keksii laadukasta tekemistä lapsilleen yötä päivää, on aivan mahdotonta, suosittelen kaikkia puhkomaan edes pari reikää siihen omaan kuplaansa.

Suhteet Oma elämä

3.7.2016 hyva aiti

Mammamasennus

Usein pohditaan (minäkin pohdin) milloin pienen vauvan kanssa pitää mennä lääkäriin. Jos vastasyntyneen kuume nousee kolmeenkasiin, niin sitten. Jos korvista valuu märkää vaikkua tai jos lapsi ei saa syötyä omin voimin. Joidenkin mielestä kannattaa mennä varmuuden vuoksi heti jos siltä tuntuu, toiset taas suosittelevat käyttämään maalaisjärkeä. Mutta olettekos koskaan miettinyt sairauden sattuessa omalle kohdalle, että milloin kannattaa mennä lääkäriin. Itse välttelen lääkäreitä jo ihan sen takia, että luulen etten koskaan sairasta. Siis silloinkin, kun minulla on se kolmekasi kuumetta, niin olen ihan kunnossa ja tää on vaan pieni kevätflunssa. En ole vieläkään varannut aikaa hammaslääkäriin, papa -kokeeseen enkä ehkäisyneuvolaan.

Viimeaikoina, kun olen vienyt jommankumman lapseni neuvolaan, minun on tehnyt mieli ottaa neuvolantädin naama käsieni väliin ja ohjata hänen katse tietokoneen näytöllä roikkuvista kasvukäyristä minuun ja sanoa, että MINUA HELVETTI MASENTAA JA VÄSYTTÄÄ JA POSITIIVINEN JA SOSIAALINEN LUONTEENI ON KADONNUT JOHONKIN YÖUNIENI JA HYVÄN ITSETUNTONI KANSSA.

Ja vaikka neuvolantäti on ihana, symppis ja varmasti nähnyt jo kaiken, niin silti en ole uskaltanut avata suutani, vaan iloisesti nyökytellyt käyrien suuntaan ja kuunnellut ”hienosti kasvaa” mantraa.

Kunnes eräänä yönä ravistelin vauvaani.

Kyllä, se tapahtui minulle. Ja tiedän ne ajatukset ovat ihan normaaleja. Äidin uupumus kahden pienen lapsen kanssa on normaalia, monia vituttaa ja väsyttää ja oma aika sekä itsenäisyys jäävät ja tilalle tulevat paskavaipat ja yöheräämiset. KYLLÄ MÄ TIEDÄN, että on normaalia että se väsyttää.

Olen ollut itselleni melko ankara lapsiini kohdistuvissa negatiivisissa tuntemuksissa. Olen ajatellut, että on ihan normaalia ajatella väsyneenä heittävänsä huutavan lapsen ikkunasta pihalle, mutta olen myös ajatellut, etten minä niin ajattele. Olen myös miettinyt, että kahden alle 2-vuotiaan hoitaminen saattaa uuvuttaa ihmisen siihen kuntoon, että auton ajaminen on vaarallista, mutta ei omalla kohdallani. Olen myös tiedostanut masennuksen olevan sairaus, joka voi seurata väsymyksestä, mutta ei se minuun iskisi.

Kunnes sinä yhtenä yönä mieheni otti vauvan sylistäni ja sanoi, että nyt hei rauhotut.

Seuraavana päivänä soitin ystävälleni ja sanoin, että minulla on ollut paniikkokohtauksia, pakkoajatuksia ja näköalattomuutta koko kevään. Itkin hysteerisenä edellisöistä raivokohtausta ja pelkäsin, että olen muuttunut, että se perusminä on kuollut ja tilalle on tullut hirveä mutsi. Ystävä neuvoi soittamaan neuvolaan ja sieltä sain ystävällistä palvelua, lohtua ja sen ymmärryksen, että minä olen vielä minä, mutta sairastan tällä hetkellä todennäköisesti masennusta. Tuntui kuin olisin saanut (itseltäni) anteeksi kaiken sen paskan, mitä olen äitinä tehnyt. Tuntui kuin joku olisi palauttanut tyhjänä ja viikattuna sen perusminän takaisin ja sanonut, että ei hätää se on vielä tallella ja valmis käyttöön heti kun paranen.

Olen ollut tässä tilanteessa ennenkin. Tiedän milloin pitää soittaa lääkäriin. Oikea aika avunhuudolle on pitkälti ennen kuin synkät ajatukset alkavat tuntumaan todellisuudelta. Mielummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Vaikka olin koko kevään työntänyt sen ajatuksen pois mielestäni, tajusin vihdoin ettei minun elämänasenteeseeni kuulu sellaiset ajatukset, joissa jokainen päivä on uhka, ei mahdollisuus. Tunnen itseni niin hyvin, että vaikka sallinkin tilaa muutokselle (jota äitiys on moukaroinut elämääni enemmän kuin osasin odottaa) tiedän mikä minussa on muutosta ja mikä täysin pimeää ja tolkuttoman väärää. Kun laitan silmät ristissä kahvipannun jääkaappiin ja maidon kahvinkeittimeen se on väsymystä, kun laulan hermostumatta yhdeksättä kertaa putkeen tuikituikitähtöstä se on äitiyttä, mutta jos huudan miehelleni haluavani asua yksin ilman häntä ja lapsia, tai ravistelen vauvaani, se on masennusta.

TÄMÄ ON ASIA MISTÄ PITÄÄ PUHUA. Nykyisin äidit saavat niin vähän tukea ja apua, eikä kukaan uskalla sanoa ääneen mitään pahaa lapsistaan, kodistaan tai olostaan, että monille ensikertalaisille äitiyden negatiiviset tunteet ja uuvuttava arki saattaa tulla yllätyksenä. Moni saattaa luulla (niinkuin minäkin) että selviää tästä kaikesta itse (eli yksin) ja väsymättä ja ainakin helvetti soikoon pysymällä järjissään ja sitten pettyä kun ei muka pystynytkään siihen niin täydellisesti kuin oletetaan. NEWSFLASH! Masennus voi osua kenen tahansa kohdalle niinkuin flunssakin. Se ei ole merkki heikkoudesta, kuten ei ole flunssakaan. Tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät usko masennukseen, joiden mielestä väsymys menee nukkumalla pois ja jotka sanovat masennuksesta kertoessani, että minullahan on kaikki hyvin, että nyt pitäisi vaan piristyä. Ei saisi valittaa, mene nukkumaan. Mutta tiedättekö mitä! Minä olen paljon mielummin masentunut kuin arjen väsyttämä kusipää, joka on ilkeä kaikille ja myrkyttää kiukuttelulla perheensä ilmapiiriä. Koska sellainen minä nyt olen pahimmillani, masentuneena. Uskon kuitenkin, että tästä voi parantua ja sitten olen taas oma pirteä itseni, joka jaksaa tavata uusia ihmisiä, pulppuaa ideoita ja haluaa olla läsnä lapsilleen, miehelleen ja ennenkaikkea itselleen. Tottakai kaikilla on huonot päivänsä, mutta jos huonot päivät tuntuvan vieneen arjesta suurimman osan, on syytä tarkastella mielenterveyttä ja hyväksyä mahdollinen sairaus, koska se on ainoa tie paranemiseen. Itseasiassa masennuksen hyväksyminen auttaa todella paljon, niin paljon että saattaa tuntua taas normaalilta, mutta suosittelen silti hakeutumaan lääkäriin.

Vallalla oleva yliterveysihanne on saanut meidät uskomaan, että jo flunssa tai mikä tahansa muu sairaus on merkki heikkoudesta, huonoista elämäntavoista tai jostain sellaisesta mihin ei voi joutua täydellisen elämän ruokavaliolla, liikuntavillityksillä ja zenkodilla. Mutta kuulkaa, normaali ihminen sairastaa, se on osa täydellistä(kin) elämää. Sairauksia on monenlaisia, jotkut iskevät suuhun, jotkut maksaan ja toiset mieleen. Niistä voi parantua, eikä ne määrittele ihmistä millään tavalla.

Jos epäilet olevasi masentunut, ota yhteyttä neuvolaan, lääkäriin, hyvään ystävään (sellaiseen joka ei vain käske piristymään ja ajattelemaan positiivisesti!) tai mihin hyvänsä. Puhu asiasta avoimesti jos vaan pystyt, sekin usein auttaa kun kohtaa ongelmansa. Jos haluat vertaistukea, netti on vääränään oikeita keskustelupalstoja, joissa saa vertaistukea. Minä luin pakkoajatuksista äimän (aima.fi) sivuilta ja tajusin huojentavasti, että en ole hullu tai pystyynkuollut, mutta että tarvitsen apua. Masennuksen merkit on otettava vakavasti, jos joku niistä tulee sinulle kertomaan. Mitä aiemmin masentunut saa apua, sitä suurempi todennäköisyys on parantua. Masennus voi hoitamattomana johtaa äärimmäisiin mielentiloihin ja tekoihin, älä siis jää yksin synkkien ajatustesi kanssa, hae apua. Minä voin auttaa, naapurisi voi auttaa, kuka tahansa voi auttaa ja muista jos sinulta pyydetään apua, älä vähättele masentuneen oireita tai ole muuten välinpitämätön, vaikka et itse ymmärtäisi mistä on kyse, avunpyytäjä on tilanteessa jossa ihan oikeasti tarvitsee ammattilaisen apua ja myötätuntoa (jota muuten meistä jokainen voisi viljellä enemmän ympärilleen ihan ilman masentuneita ystäviäkin).

Aina ei voi ymmärtää, mutta auttaa voi aina jollain tapaa

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Vanhemmuus