DOMS: treenaajan ikioma krapula?

Siitä ei ollut tietoakaan, kun suuntasin perjantaiaamuna kuntosalia kohti, mutta kipu hiipi pohkeisiin salakavalasti aamupäivän valmennuskurssin aikana. Viiden minuutin happihyppely-/venyttelytaukoja oli onneksi sillä kertaa jopa puolen tunnin välein, mutta kello kahteen mennessä oli jo vaikea nousta tuolilta seisomaan. 

Kello kolmelta yritin kotona epätoivoisesti venyttää pohkeita lisää ja haeskelin netistä josko olisi olemassa jokin kikka, jolla lihaskipua saisi lievitettyä (esim. lämpöhaude), mutta törmäsinkin vain kohtalotovereihin.

”Pohkeita en todellakaan uskalla failiin vetää. Kun kerran sen erehdyin tekee, piti kepeillä kävellä yksi päivä. Se oli joku sellainen lihaskipu mikä lamaanutti täysin, ei voinut askelta ottaa: kuin puukolla olis viiltänyt auki. :itku:”

”Kaikkien pahin oli aikoinaan pohkeen kivut, kun ei pystynyt kävelee kahteen päivään. Sen jälkeen en ole pohkeita kovaa treenannut…” 

(Näin juteltiin muskleforumilla aikoinaan)

Jo viideltä pohkeet olivat niin kireässä ja kipeässä kunnossa, että makailin lähinnä sohvalla ja yritin siinä puuhailla normaaleja askareitani (lukea yms.). Välipalaa tai juomaa oli tuskallista lähteä aristavin jaloin hakemaan. Todellakin kuin tylppää veistä olisi isketty joka askeleella suoraan lihakseen.

Seitsemältä seisominen sattui jo niin paljon, että ihan suosiolla konttasin vessaan. Mahakin oli jostakin mennyt sekaisin, etten tiennyt oliko nälkä vai oksettiko. Liekö jonkinlainen shokkireaktio kipuun vai ihan oireilua jostain syödystä… Vessanpytyn halailulta onneksi sentään vältyttiin!

—

Kyseessä on siis jo edellisessä postissa mainitun keskiviikon jalkatreenin seuraukset. Pohkeet ovat olleet minulle joskus kiusallinen ongelmakohta (mistä saatoin mainita myös aloitustilannekatsauksen yhteydessä*), enkä ole sen takia kiinnittänyt niihin treeneissä erityisemmin huomiota. Samin ohjelmassa jalkatreenin loppuun mahtuu kuitenkin myös tiukka pohjetreeni ja fysioterapeuttikin oletti pohjetreenin olevan luonnollinen osa jalkavammaisen treeniä, joten sittenhän treenataan myös pohkeita.

—

DOMS (treenin jälkeiset lihaskivut) – treenaajan oma krapula?

Seuraukset kuulostavat omaan korvaani lähinnä jonkin legendaarisen krapulakertomuksen muunnelmalta. Yhtä legendaariset kivut ainakin (melkein) tai fyysiseltä kivultaan kyllä ehkä legendaarisemmatkin… 

”Ja treenaamisen sanotaan olevan vielä hyväksikin!”

Näin tokaisi kurssikaveri ironian pilke silmäkulmassa, kun selitin kipuja, etteivät muut ihmettelisi, miksi kävelin kuin rampa – silloin kun siis vielä pystyin kävelemään. Oman elämän ironia iski kyllä siinä(kin) hetkessä makeasti omaan nilkkaan (vai pohkeeseen?). (Legendaariset selittelyt siitä, kuinka tämän päivän kipu on huomisen vahvuus jiiänee, jätin sillä hetkellä suosiolla väliin.)

Kokemus pani kyllä miettimään, kuinka hullulla todellakin on halvat huvit, niin kuin tällainen itsensä rääkkääminen. Tosin itsensä rääkkäämiskeinoja on kyllä niin monenlaisia. Ja kaikkihan me kuollaan lopulta.

Siinä missä tietyssä elämänvaiheessa krapuloilla kehuskeleminen voi joissain piireissä kohottaa sosiaalista arvoa, tietyissä piireissä DOMSit ovat aika kovaa kamaa. Onko minusta tulossa yksi jälkimmäisistä tyypeistä? Tai ehkä olen ollut juuri näitä tyyppejä jo vähän liiankin kauan!

Viiltävät lihaskivut ovat nimittäin aloittelijoiden hommaa: välivaihe, jota kestää juuri niin kauan, kunnes lihas tottuu uuteen ärsytykseen. En ole muuten onnistunut saamaan samanlaisia lihaskipuja reisiin, käsivarsiin tai selkään pitkään aikaan, mutta skipatut pohjetreenit löytyivät kyllä sitten edestä, kun niitä pohkeita seuraavan kerran tarvitsi…

Vai mitä mieltä olette, uskotteko kivun kasvattavan vai oletteko vain tyytyväisiä, kun kipuvaiheesta on päästy yli? :)

—

P.S. *) Tällä hetkellä minulla ei muuten yllättäen ole pohjekompleksistakaan mitään jäljellä – joko treenaaminen on muokannut vartalon koostumusta niin, että pohkeet todella ovat kapeammat, mikä voi liittyä hormoniprofiilin muutokseen (esim. kasvuhormonin määrän kasvuun), tai sitten pehvani on laajennut suhteessa niin, etteivät pohkeet näytä rinnalla enää niin paksuilta. Joka tapauksessa tilanne on win-win! ;)