Hoplaa, koska kiireet pidättelevät kirjoittamasta suunniteltua lopetuspostausta, täällä näemmä ehtii päivittymään silti varsin kevyillä aiheilla tässä välissäkin. Otetaan siis ilo irti siitä. (Voi pojat, miten lopetuspostauksen aiheen eri puolet muuten kutkuttelevatkin aivonystyröitä ja vääntävät ajatuksenpäitä solmuun koko ajan tuolla taustalla… Minulla on paljon sanottavaa enkä yhtään tiedä, miten lopulta saan sen tiivistettyä yhteen postaukseen!)

Nyt tuntuu löytyneen upean terve suhde tekemiseen ja olemiseen. Ja ennen kaikkea elämiseen. Tuntuu, että se vanha, kupliva, elämäniloinen ja ennakkoluuloton Mia-Elina olisi täällä taas. Vähän kolhuja saaneena kylläkin, mutta ei se ole oikeasti toimiva elämänfilosofia eikä mikään, jos se ei pidemmän päälle kestä vähän koetteluja ja epäilyksen hetkiä. Hienot motot ja lainatut elämänviisaudet eivät paina mitään ilman sisältöä, jonka itse eletty elämä tuo.  Tunne on viime aikoina (aika kauankin) ollut se, että hukkasin hetkeksi itseni. Mutta ehkä vihdoin löysin itseni uudestaan. Rakkaat ystävät, miltä näyttää? Miltä kuulostaa? Ainakin se tuntuu hyvältä, se tuntuu lempeältä liekiltä. 

Äänitin taas lenkiltä tuoreimpia tuntoja, mukaan mahtui vähän hehkutusta siitä, miltä tuntuu kun liikunta on palkinto, ja pohdintoja siitä, mikä on itselle mieluisin tapa tehdä asioita elämässä ylipäätään (pitkä kaava, ajatuksella, hartaudella, kaikki ajallaan, ja ilman päivärutiineja (vaikka puhun raidalla ikään kuin geneerisesti ”aikatauluista”).

Ääniraita: Lenkillä 17.5.2014 – mm. liikunnasta palkintona (6:09)

Olen pohtinut jonkin verran myös edellistä aihetta (täydellinen päivä) ja sitä, mitä hyvinvointi- ja lifestyleblogit loppupeleissä todellisuudessa meistä ja psyykkisistä tarpeistamme kertovat. Mikä tarve meillä on dokumentoida tätä kaikkea? Ehkä tavoitteena on löytää onnen tai hyvän elämän resepti: kaava, jota noudattamalla tai toistamalla elämän ihanuuden taika yhtäkkiä toteutuu? Terveys, tehokkuus, menestys, onni ja kaikki sen symbolit.

Epäilemättä jokaiselle muodostuu elämään tiettyjä kaavoja, niitä itselle parhaita tapoja olla. Tarkkana silti nykypäivänä sietää olla, ettei vahingossa nappaa kaavoja sellaisesta maailmasta, joka ei ole yhtä oman sisimmän kanssa. Ihan hippiäiseksi en tahdo heittäytyä, mutta oman kokemukseni mukaan, silloin kun mikään arjessa ei enää herätä suuria intohimoja tai kokemusta siitä, että toteuttaa itseään jollain itselleen merkittävällä tavalla (olkoon ne tavat kuinka pieniä tahansa) tai on edes matkalla sitä toteuttamaan, silloin menettää kyllä palan omasta sielustaan ja elämänvoimastaan. Ja ilman elämänvoimaa… synkät ajat.

Elämänvoima kun ei ole sellainen voima, jota voi kaivoon kantaa, varsinkaan ulkoisista asioista tai tavoista (tai esim. hetkellisistä endorfiini- tai adrenaliiniryöpyistä, mitkä kyllä toimivat joskus kuin huume, koukuttavat, myös pahasti, ja tahdomme lisää ja lisää). 

—

Kolme vuotta sitten kirjoitin Hidasta Elämää -sivustolle pohdintojani saatuani itseni kiinni itseä tehokkuuteen piiskaavasta armottomasta työmoraalista kesken matkan, jonka oli periaatteessa tarkoitus tapahtua oman jaksamisen tahtia. Silloin sain itseni kiinni tästä pingottavasta asenteesta, mutta milloin luisuin siihen maailmaan takaisin? Enemmän ja tehokkaammin. Tehokkaammin mitä? Elämää?

Elämä on täynnä vitsejä, joille kai täytyy vaan osata ja uskaltaa nauraa. Senkin pimeyden keskeltä, kun paukuttaa päätä seinään tuhannetta kertaa. Ehkä silloin on toivoa nähdä asiat ratkaisevalla tavalla toiselta kannalta ja murtautua lopullisesti irti itselle haitallisista kaavoista. 🙂

Peace and love -henkisissä tunnelmissa,

Teidän, varsin euforiantäyteisen lauantain viettänyt,

Mia-Elina