Jos voisin (ja pitäisi) ikuisesti elää samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen…

suitsukepyorre.jpg

Joskus itsensä löytää tilanteesta, jossa on täysin oman aikansa herra (tai tässä tapauksessa: herratar). Päivät soljuvat eteenpäin omalla painollaan ja kukin niistä pääsee muotoutumaan täysin omannäköisekseen.

Joskus pääsee käymään niin, että itsensä löytää tästä samasta tilanteesta yhä toistuvammin ja yhä pidempiä ajanjaksoja niin, että ne muodostavat jopa suurimman osan arjesta. Se ei aina tarkoita vapaaherra(ttare)n huoletonta elämää, mutta todennäköisesti tarjoaa mielenkiintoisia näkyjä päiviensä elämään. Päivät alkavat nimittäin vähitellen kuvastaa enemmän ja enemmän Omienpäiviensäluojan kuvaa. Muodostuvatko ne jopa omakuvaksi Itsestä?

Mitä päiväni paljastavat minusta, jos ne muotoutuvat omien käsieni kautta? Uskallanko kohdata totuuden? Katsoa peilikuvaani silmästä silmään?

En ole sitä näihin sanoihin osannut aiemmin pukea, mutta tätä olen alitajuisesti pohdiskellut pitkin pitkää etsikkoaikaani, joka on lyhyt aikuisikä.

img_20140504_195525.jpg

Jos elämämme koostuu toisiaan seuraavista päivistä ja päivämme koostuvat valinnoistamme minkälaisia päiviä rakennamme itsellemme? Minusta se on yksi tärkeimmistä itselleen esitettävistä kysymyksistä. Ehkä siksi palaan tuon kysymyksen ääreen aina uudestaan ja uudestaan, huomaamatta ja alitajuisesti. Perimmäinen kysymys on aina: Minkälaisista päivistä elämäni koostuu, minkälaisista hetkistä päiväni? 

Ehkä siitä kumpuaa tarve kirjoittaa, kuvata, hahmottaa elämäänsä paperille (ja muulle medialle). Näin sen on oltava, jatkuvan dokumentaation kaipuu, jopa tarve, joka vaikuttaa silti kovin yleisinhimilliseltä piirteeltä. Ajatelkaa kaikkia vuosisatojen varrella kirjoitettuja päiväkirjoja, muistioita ja nykypäivän (yksityisihmisten kirjoittamia omaeläkohtaisia) blogeja!

Viime aikoina olen pyöritellyt mielessäni erityisen paljon ajatusta ihannepäivästä. Sitä, että jos voisin, ja minun pitäisi, ikuisesti elää yhtä ja samaa päivää yhä uudestaan ja uudestaan, minkälainen se minun ihanne-elämässäni olisi.

aamu.jpg

Viime ajat ovat nimittäin olleet haastavuudestaan huolimatta myös täynnä monia hyviä asioita. Kun on elänyt monenlaisia päiviä, elänyt kaikkia vuorokaudenaikoja ja löytänyt niistä puoliaan – kyllä, viittaan yllä mainittuun ajatukseen, että päivämme toimivat peileinä itsellemme – alkaa löytää toistuvia kaavoja erilaisista päivistään.

Joskus voi kuvitella olevansa ilta-, tai jopa yö-, ihminen, koska öisin monesti tuntee olevansa eniten elossa. Ehkä siksi, että muu maailma hiljenee ja silloin jää tilaa omalle hiljaisuudelle. Tai puuhakkuudelle, miksi se usein osoittautuu. Hiljaisuutta tunnun eniten kaipaavan, ja päivisin se tuntuu hukkuvan helposti kaiken töryn alle. Se ei kuitenkaan ole Päivän vika. 

Itse asiassa, jos saisin valita, ihannepäivänäni todennäköisesti…

… heräisin kuudelta auringonvaloon (ehkä talvella herätyslampun valoon).

… keittäisin pienen, mustan kahvin ja/tai nauttisin lasillisen tuoremehua ja suuntaisin ennen seitsemää pienelle aamu-ulkoilulle luonnon keskelle. Vaihtoehtoisesti venyttelisin oman aikani ottaen aamun kalpeassa auringonvalossa (talvella himmeässä kynttilänvalossa) ja sillä tavalla herättelisin kehoani uuteen päivään virkeäksi ja vetreäksi.

… olisin kahdeksaan, yhdeksään mennessä takaisin kotona ja söisin aamupalan kello yhdeksän ja kymmenen välillä.

… puuhailisin kotiaskareita/työasioita muutamia tunteja. (Jalkeilla oleminen ja ylimääräisen energian purkaminen ennen istumatyötä/lukemista mieluiten juuri päivänvalon aikaan tuntuu tukevan yleistä tehokkuutta – sitten kun vihdoin, milloin ikinä, istuu sorvin ääreen.)

… söisin lounaan noin yhden aikaan, päivällisen viiden ja seitsemän välillä, riippuen nälän asteesta. Suurempia välipaloja en välissä söisi, en mitään hedelmää raskaampaa, sillä nautin myös siitä, että ruoka ehtii sulaa raskaampien aterioiden välissä kunnolla. Jos päivällinen on ollut aiemmin kuin myöhemmin, todennäköisesti nauttisin pienen välipalan seitsemän ja kahdeksan välillä. 

… jatkaisin aterioiden välillä askareiden/työasioiden/lukemisen parissa iltaan saakka.

… muistaisin välillä toki myös tanssia hetken jos toisenkin musiikin tahtiin kuin kukaan ei olisi näkemässä.

… hiljentäisin illan yhdeksästä alkaen, unohtaisin muun maailman olemassaolon ja keskittyisin miellyttäviin itsekseen tehtäviin asioihin. Tähän väliin sopii rauhoittava iltatee ja ehkä vielä pieni venyttelyhetki päivän päätteeksi, ehkä kynttilänvalossa istumistakin. Mikään ei myöskään estä yhdistämästä kahta edellä mainittua toisiinsa. Lattialla istumista miellyttävämpää päivänpäätettä en tiedä.

… olisin nukkumassa iltayhteentoista mennessä.

Todellisuudessa mikään päivä ei tietenkään ole samanlainen. Erilaisia menoja on vaihteleva määrä, ostoksia täytyy tehdä, joskus on jopa harrastuksiakin(!). Ihannepäivääni kiteytyy kuitenkin ajatus luonnollisesti ja miellyttävästi puuhasta toiseen virtaavasta päivästä.

Mikään ei ole kamalampaa kuin se vanne, joka alkaa kiristää päätä tekemisestä toiseen epätoivoisesti juostessa. Silti aikataulut eivät mielestäni ole edes luovankaan tekemisen vastakohta, vaan ne voivat jopa toimia sen mahdollistavana kehyksenä. Tärkeää on kuitenkin mahduttaa aikatauluihinsa aikaa myös seesteisyydelle, mahdollisuudelle hengähtää ja vaikka istua välillä hiljaa omissa ajatuksissaan.

Kiireisyyden ja seesteisyyden välisessä kädenväännössä ratkaisee oma asenne. Erityisesti se, että asettaa asiat elämässään tärkeysjärjestykseen arvojensa mukaan (jos ne eivät ole selvillä, suosittelen niiden pikaista selvittämistä), että tuntee itsensä, rajansa ja pitää niistä kiinni – toki rennosti, mutta ehdottoman varmasti.

Inspiraationlähteenä on kevään mittaan toiminut erityisesti Brain Pickings -sivusto. Suosittelen sieltä samaan syssyyn vastaavankaltaista juttua kuuluisten kirjailijoiden päivärutiineista. Suosikkejani olivat Henry Millerin ja Benjamin Franklinin päivät, joissa oli ihailtavaa selkeyttä ja kuitenkin juuri tietynlaista seesteisyyttäkin mahdollistavaa ilmavuutta.

Mitä muuten tulee bloginpitoon, ilmoitan tässä samalla, että tämä on (todennäköisesti) toiseksi viimeinen teksti, jonka tähän blogiin kirjoitan. Seuraava teksti julkaistaan ensi viikolla, ja siinä kerron, mitä mieltä olen blogilokerosta, jonne huomasin vaivihkaa lipuneeni (aivan omaa syytäni), ja teen lopun sille ristiriitaisuuden tunteelle, jota olen täällä Lilyssä HTPM:n alle kirjoittaessani tuntenut.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lakkaisin kirjoittamasta, ei edes sitä, että poistuisin Lilystä, vaan minulla on mietittynä HTPM:n tilalle ratkaisu sirpaleisuuden poistamiseksi. Mutta siitä enemmän sitten myöhemmin. 🙂

suhteet oma-elama mieli hyva-olo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *