Mahtava keskivartalotreeni! (Lyhyt essee lenkkeilyn riemuista)

Vuosi ei ole edennyt kuin toiselle kuulle, mutta se alkaa jo poreilla pintaan: ajatus sulaneista kaduista ja rytmikkäästi katua iskevistä juoksupopoista.

Kevät on jo mielessä.

Ainakin Saara B. haaveilee vihdoin tänä vuonna oppivansa juoksemaan, ja Fitness Führer on jo aloittanut sopivasti juttusarjan nimellä ”Sohvan pohjalta juoksemaan”. En tiedä johtuiko kaikesta tästä piiloaltistuksesta, lisääntyvästä valon määrästä vai vuoden alussa entisestään täydentyneillä vitamiinilisäannoksilla, mutta minäkin avasin jo juoksukauden vetämällä trikoot jalkaani ja pujahtamalla baanalle.

Juoksu ja kaikenlainen lönkyttelykin on jäänyt saliharrastuksen tieltä syksystä lähtien aika tehokkaasti. Maanantainen lenkki olikin koko talven ensimmäinen, jota voi kutsua juoksulenkiksi. Kävelyitä olen toki välillä harrastanut ihan huvin ja rentoutumisen vuoksi, vaikkei hiki tulisikaan. (Minun kun on vaikea kutsua liikunnaksi jotain, missä ei edes hikoile…)

—

Lenkkeily on siitä ihmeellinen asia, kuinka paljon siinä ehtii 50 minuutinkin aikana tuulettaa päätään ja ajatella sitten kaikenlaista. Joka kerta, kun lähden tekemään kehollani jotain vähän vaativampaa (liikuntaa), päällimmäinen tunne on suunnaton riemu siitä, mitä kaikkea olen saanut oppia lenkkeilemällä, aloittamalla kuntosalilla käynnin, joogan ja pyöräilyn, tanssimalla, ylipäätään kokeilemalla uusia asioita.

—

Siinä kun jolkottelet menemään, keskityt ehkä ensimmäiseksi löytämään sopivan askelrytmin, haet oikeaa juoksuasentoa (keskivartalo tiukkana ja lantio suorana, varot etukumaraa), oikeaa juoksuaskelta (tuntuuko pakaroissa yhtään vai paineletko menemään ”etureisillä”, niin kuin minä tunnuin juoksevan monta vuotta), rytmität hengityksesi käsien liikkeiden mukaan ja askeleesi hengitykseen. Niin monta pientä osasta, joiden liikkeistä ja yhteensovituksesta pitää olla tietoinen!

Kuitenkin jossain vaiheessa saat paketin kasaan ja juoksu alkaa kulkemaan kuin itsestään. Sen kuin rullaat vaan eteenpäin ja ajatuksille avautuu aukko, kunnes paketti taas hetkeksi hajoaa ja on keskityttävä taas hetken sen korjaamiseen. Ja sitten kulkee taas.

—

Maanantaisella lenkillä ehdin taas (ties kuinka monennetta kertaa) käydä läpi niitä monia asioita, joita tässä vuosien varrella ja eri liikuntakausien kautta on oppinut. Nykyään en liiku kuin itseäni varten enkä minä myöskään opi tai opettele asioita oikeastaan mitään muuta varten kuin soveltaakseni oppeja suoraan itseeni.

Liikuntaharrastusten kautta on oppinut näkemään itsessäänkin kokonaisuuden, joka koostuu pienistä, toisiaan tukevista hyvinvoinnin palasista – ja toisaalta on oppinut näkemään myös niitä pieniä palasia yhdistävät suuret linjat. (Nyt tässä kohtaa harmittaa kovasti, että nykyään niin moni joutuu niinkin yksinkertaisia hyvinvoinnin ja terveyden palasia oppimaan vasta aikuisiällä, kun lapsena ei altistunut liikunnalle ollenkaan tai sitten altistui väärille mielikuville siitä.) Juuri suurten linjojen ymmärtäminen on tärkeää, kun puhutaan niinkin sotkuisesta asiasta kuin oman elämän ja hyvinvoinnin sovittaminen tavallisessa arjessa. Silloin ei tarvitse kinastella kenenkään kanssa netin keskustelupalstoilla siitä, kenen ruokavalio toimii parhaiten tai siitä, ovatko hiilihydraatit ehdottomasti hyvästä vai pahasta vai suoraan saatanasta.

—

Tuossa juostessa ja lönkötellessä pulpahtikin mieleen yksi tärkeistä terveyden palasista: oppia liikkumaan kehoa ylläpitävästi – siis oikeanlaista kehonhallintaa.

Säästyy monelta vammalta ja turhalta rappeumasairaudelta, kun kiinnittää huomiota edes kunnon ryhtiin ja huolehtii selkärankaa tukevista syvistä vatsa- ja selkälihaksista. Naisten Kympinkin alla muistutetaan siitä, miten paljon paremmin juoksu kulkee vahvalla keskivartalolla: ”ryhti pysyy pitkälläkin lenkillä parempana, hengitys kulkee sujuvammin ja juoksu rullaa kevyemmin”. 

—

Summa summarumina voisin kiteyttää maanantain lenkin ajatusketjun seuraaviin ranskalaisiin viivoihin. Ajatus pyöri sen ympärillä, että – lenkkeily, on se vaan ihanaa!

Ja lenkkeily on siis ihanaa, koska:

– Keskivartalo saa harjoitusta, kun muistaa kiinnittää oikeaan juoksuasentoon huomiota. Tästä osasta nautin jotenkin kummasti eniten, yhdessä oikean hengitystekniikan ja -rytmin löytämisen kanssa.

– Hapenottokyky paranee ja kestävyyskunto siinä samalla. On palkitsevaa tuntea kuntonsa kohenevan ja konkreettisesti nähdä tulokset parempana jaksamisena lenkkipolulla: pidempinä matkoina, lyhyempinä aikoina, keveämpänä olona.

– Saa nauttia raittiista ulkoilmasta ja tuulettaa myös pääkoppaansa. Tässä juuri sitä hyvää, kuuluisaa omaa aikaa. ;)

Kaikenlainen liikunta taas:

– Parantaa kehotietoisuutta, kun tietoisesti kiinnittää huomiota siihen, miten asioita tekee, mitä lihaksia joutuu jännittämään (ja mitkä täytyy pitää rentoina) ja miltä ylipäätään tuntuu oikealla tekniikalla tehty liikuntasuoritus.

Lenkillä tajusin tällä hetkellä saavani hyvin kattavasti keskivartalotreeniä, sillä kaikki aktiviteetit, joita harrastan, sisältävät tiukkaa keskivartalon hallintaa: jokainen kuntosalikerta alkaa samalla lämmittelyllä, joka treenaa samalla myös vatsalihaksia (mm. vuorikiipeilijähyppyjä ja siltanostoja); 2/3 treenipäivistä sisältävät myös varsinaisia vatsalihasliikkeitä ja välipäivinä harjoittamani joogakin vahvistaa keskivartalon lihaksia. Jos nyt otan lenkkeilyn takaisin kuvioihin (jos valmentaja sallii/aikatauluihini mahtuu), tukee sekin vielä loistavasti selkää tukevan korsetin vahvistamista. Whoop-whoop!

—

Tällainen suhde minulla lenkkeilyyn. Runoilun perusteella rakas. Onko muilla yhtä helliä tunteita tätä arkiurheilun aatelia kohtaan vai oletteko niitä, jotka vihaavat juoksua/lenkkeilyä sydämenne pohjasta?