”Onks mun pakko?” – Painojen ja nostajan hedelmällinen viha-rakkaussuhde
”Jokin naksahti eilen mun päässä tai jossain kohtaa lihaksistoa jokin, joka välitti viestejä hermostooni, että nyt tekee niin hyvää, että astuin suoraan rajan yli pumpulilandiaan… Nauru kumpusi keskiselästä, niistä harvoin tunnetuista syvistä lapa-alueen lihaksista, joiden anatomiaa en tunne edes sen vertaa, että lienevätkö olemassakaan, mutta jotain siellä tuntui, tuntui niin, kutitteli sisältä päin, muttei kuitenkaan. Ihan kuin ne olisi siellä yhtäkkiä viritetty jollekin korkeammalle taajuudelle ja ulisivat nyt sieltä käsin jonkinlaista omaa sinfoniaansa. Siellä syvällä lihaksistoni sisällä. Sinfoniaa, johon ei voinut vastauksena kuin vain purskahtaa nauramaan.
Istuin siis eilen treenin jälkeen pukuhuoneen penkillä ja nauroin, hullu, itsekseni ääneen, ja – kyllä, niiin makeasti.”
Näin voisi lukea vaikka suoraan treenipäiväkirjassani eilisestä. Oli niin suuri ero treeniä edeltäneellä minulla ja sen jälkeisellä…
Onneksi nauru vahvistaa vastustuskykyä. Vaikka saisi siinä sivussa lievän hullun paperit. 😉
En muista, että olisin treeniin koskaan vastannut tämänkaltaisella fyysisellä reaktiolla. Mutta kyllä se vaan tuntui niin hyvältä! Ainakin johonkin uusi treeniohjelma kelpaa! Ja tänään on ollut vaivalloista liikuttaa käsiään – toinen tehokkaan treeniohjelman merkki, sanon ma!
Treeni ei edes tuntunut rankalta, vaan jäi tunne, että paukkuja olisi jäänyt varastoon. (Ensimmäinen treenikierto tehdään lämmittelevästi ”sisäänajaen”.)
—
”Love yourself, make it tough!”
On Emma minulle harjoitusohjelman laatinut! Pahinta ovat eksentriset leuanvedot, jotka tehdään vuoroparina vinopenkkipunnerrusten kanssa. Neljä kertaa 6–8 eksentristä leukaa. Ei ole pahempaa, ei voi millään olla julmempaa harjoitusta!
Kuitenkin minusta tuntuu, että juuri sen takia leuanvedoista muodostuu vielä kevään aikana lempiliikkeitäni. Itse asiassa aloin muodostaa suhdetta leuanvetoihin jo syksyllä (se alkoi viha-rakkaussuhteen voimistamalla tunteenpalolla), mutta eksentrisesti tehdyt toistot ja niiden mahdollistamat suuremmat toistomäärät ehdottomasti nostavat intohimoasteen potenssiin n:nteen. ;)
Tässä onkin hyvä vinkki aloitteleville treenaajille, juuri teille kiinteytyjille ja 15 toiston sarjailijoille: Se ei ole treeni eikä mitään, jos ei edes pieni irvistys naamalla käy!
Eikä edes niin pieni, vaan ihan oikea, rehellinen, hampaat paljastava irvistys!
http://youtu.be/9x4wx4ajRYI
Muistatteko vielä tämän maastaveto-videon? Tuosta treenikerrasta on muuten kolme kuukautta, ja joulukuun puolessa välissä nousi jo 52,5 kg x 4. Kahdeksankymmentäseitsemän prosenttia kehonpainosta.
—
Lavastettu irvistys. Oikean sali-irvistyksen tulee olla astetta rajumpi, aitoa tuskaa kuvastava.
Itse olen siis aina saanut tuloksia, kun olen ottanut liikkeisiin mukaan irvistyskertoimen.
Myös pieni vastenmielisyys alussa lupaa hyvää tulosta. Kunhan kuuntelee vastenmielisyyttä juuri sen merkkinä, että sitä osa-aluetta täytyy kehittää. Sen jälkeen alkaa suorastaan rakastaa koville pistäviä liikkeitä, koska tietää miten hyvää ne tekevät keholle. Aijaijai…
Lähes poikkeuksetta vuosien varrella on käynyt niin, että kaikista entisistä inhokeistani on tullut aivan lempiliikkeitäni. Nykyään ainoastaan lälläriliikkeet ovat sellaisia, jotka saavat nokkani nousemaan epäluuloisesti pystyyn. (”Jaa, että missä tämän muka pitäisi tuntua?”)
Muutamia entisiä inhokkejani, nykyisiä lemmikkejä:
– takakyykky
– maastaveto
– punnerrukset
Ja kuinka nämä muokkaavat kehoa, voi nannaa. Muoto kiittää! Reippaasti siis vaan salille irvistelemään.
—
Vai miten on, olenko ainoa, joka kehtaa salilla irviä koko naamalla?
Harjoittelen irvistyksiä huvikseni jopa (pelottavan useinkin) hissin peilin edessä… (Pahoittelut vielä niille, jotka saivat slaagin postauksen rumasta kuvituksesta, mutta lohdutukseksi: pystyn paljon rumempaankin (enkä käyttänyt sitä kuvituksessa…))