Keväällä alkoi epäilyttää palaisinko palstalle. Alkuperäisen suunnitelman mukaisten aiheiden vähyys piti blogin hiljaisena ensin kiireiden takia, ja pari kuukautta niiden jälkeenkin toivuin ja toisaalta myös vaivuin. Taipumusta on innostuessa ja todella motivoituessa antaa kaikkensa ja vähän ylikin, puskea niin sanotusti läpi harmaan kiven, siitä toisenlaisesta, työnsankari-tyylisestä, rappioromantiikasta paatosta ammentaen. Niin työelämässä kuin harrastusten puolella.

(Tunnen tuon taipumukseni entuudestaan enkä yllättänyt tällä viimeisimmällä itseäni – ja edelleen jossakin sisällä elää sitkeä usko siihen, että vielä käännän omistautumiskykyni vahvuudeksi. Vielä sen käännän. Kun vähän vielä hion…)

—

Ai, mitäkö tällä välin on tapahtunut? Ei kuulkaas paljon mitään, ja sitten toisaalta liikaakin. Jo keväällä alkoivat terveydentilan selvitykset. Kesäkuukaudet kuluivatkin suurin piirtein joka toinen viikko ottaen näytteitä milloin mistäkin. Sylkitestiä, ruoansulatuksen analyysiä, ruoka-aineallergioita ja kilpirauhasarvoja.

Ruokavalio on ollut koko kesän ihan mitä sattuu, osittain ruoansulatus- ja ruoka-aineallergiatestien takia, osittain säästeliäämmin elämisen ja siinä samalla ”tavalliselle” periksi antamisen ja hälläväliä-asenteen kuvioihin astumisen takia. Heikolla ruokavaliolla oli suuri vaikutus mielialaan, kuten myös sillä, ettei ole vain jostain syystä saanut revittyä itseään – erittäin satunnaisia juoksulenkkejä lukuun ottamatta – ylös minkäänlaiseen liikunnalliseen suoritukseen. Heinäkuussa pyöräiltiin kyllä kolmen päivän ja 100 kilometrin mittainen Saariston rengasreitti, koiran ja peräkärryn kanssa (voin kertoa, että oli taas kylmiltään kyllä pitkälti yhtä tuskaa :D), mutta siihen ne hurjemmat yritykset sitten jäivätkin ja enimmäkseen maattiin sohvan pohjalla, luettiin kirjallisuutta ja katsottiin tietokoneelta tv-sarjoja.

Elokuussa taas ei ehtinyt töiltä erityisesti kuntoilemaan, eikä töiden jälkeen olisi sellaista jaksanutkaan – varsinkin kun oli parempaa tekemistä niin kuin yleinen kotona möllöttäminen, noin esimerkiksi. Ja sitten alkoikin iltalukio, jota aloin tahkota taas syyskuun tullen kuin höyryveturi. Ja sitten tapahtui iiiso vesivahinko asunnossa ja hukkasin saman tien kaksi viikkoa äkilliseen muuttoon ja asioiden järjestelyyn ja lopun ajasta, mitä yleiseltä kriiseilyltä ehdin, olinkin niin henkisesti puhki, etten muuta koko kahtena viikkona jaksanut tai kerennytkään kuin lohtuturruttaa aivoni seitsemällä kaudella House M.D:tä. (Lopulta, siis vihdoinkin kuudennen kauden lopussa ne kaksi ikuisella soitimella olevaa päästävät katsojan jännityksestään ja Housen hallusinaatiot muuttuvat toiveunista – siis ihan oikeasti, todeksi!)

—

Ja tällä viikolla sain vihdoin kamani kasaan, ja päätin, että tästä se alkaa. Motivaatiota huolehtia tästä blogista sen kummemmin en löydä. Kummasti olinkin alkanut vieraantua koko jutusta – mistä lähtien harrastebloggaajan on pitänyt ottaa paineita päivittämisestä tai siitä, mitä saa/voi/kehtaa julkaista, että pysyy jossain kuvitellussa epämääräisen määrittelemättömässä ruodussa. Kun en mä oo sellainen… sellainen… blogityyppi! (Tiedättehän minkälaiseksi blogimaailma on kehittynyt siitä, mitä se ennen oli. Se on homogeenisempi ja kategoriointia, sekä kategorisoiduksi tulemista, on vaikea välttää. Lisäksi on pelottavaa, kuinka helposti lukijat alkavat pitää tavallisia bloggaajia jopa tietynlaisina auktoriteetteina tai esikuvina; tämä on erityisen puistattavaa.) Kun en mä ole sellainen. Olen muutosta pelkäämätön, uutta kokeileva, pitkiäkin taukoja liikuntaharrastuksista pitävä ja vanhoja toimivia juttuja kierrättävä tyyppi, jota ei kiinnosta liikuntatrendit tai niiden perässä pysyminen, vaikka kaikki uusi terveystieto ja erilaiset terveysstrategiat kiinnostavatkin. Ennen kaikkea omat blogini ovat aina toimineet omien elämänvaiheideni muistikirjoina, niistä on mukava seurata kehittymistään tai muuttumistaan. Mikä on toiminut missäkin tilanteessa ja mikä ei. 

—

No, ei mun siis pitänyt palata, kun tämä kaikki on ”niin turhaa ja stressaavaa”. Mutta ähäkutti, tänään kävin ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen (4 kk!) tekemässä taas kunnon salitreenin, ja voi pojat (ja tyttäretkin), minkälaisiin oloihin se tytön heitti! Henkilökohtaiselle puuronhämmentämiselle kehitin tässä hiljaisina kuukausina oman turvallisen piilopaikan tuolla muualla netin syövereissä, mutta huomasin, että kyllä vaan on kiva laittaa itselleen talteen kehitystä, muutoksia ja tapahtumia myös fyysisemmän kehonsa historiasta… Joten kamera räpsyi ja minnekä muualle sitä saisi talteen kuin rakkaaseen ”hyvä olo” -blogiin.

Että niin, jotta muistan esimerkiksi vielä joskus tulevaisuudessakin juuri tämän hetken. Joskus tulee käytyä pohjalla ja olo saattaa olla kurjin mahdollinen, ja sitä voi jatkua kuukausitolkullakin… Mutta kun ei jää pohjamutiin rypemään mahdottoman pitkäksi ajaksi, paluu toimivaksi, toiminnalliseksi ihmiseksi ei ole välttämättä ollenkaan niin vaikea kuin ennalta arvaisi. Joka vuosi paluu ’down-timelta’ on helpompaa. Tietty ehkä kivampaa olisi voida ympärivuotisesti vähintään ok:sti, mutta on huojentavaa tietää, että kuukausi, kaksi – jopa puolikin vuotta – on lyhyt aika, eikä sen aikana yleensä voi saada kovin paljon hallaa aikaan. (Jos elintavat nyt edes pääpiirteittäin säilyvät, sanotaanko vaikka nyt sitten edes ’säällisinä’; vaikkei aina jaksaisi laittaa ruokaa erityisemmin tai käydä sen puoleen paljon ulkonakaan naamaansa näyttämässä.) It’s okay!

This is Day One. – Tästä lähdetään…

Uuden liikuntakauden ensimmäisen päivän iltana, 24. syyskuuta 2013.

Vertailun vuoksi väliin noin vuoden takaista kuvaa. Ei sitä paljon eroa kyllä minunkaan silmiin ole.

16. joulukuuta 2012, pari treenikuukautta takana. Hyvissä voimissa syksyn vahvan alun jälkeen. Ihan ensimmäiset ”aloituskuvat” löytyvät jostain blogin alkuhistoriasta. Marraskuulta 2012, kenties?

—

Joka syksy sama ongelma (tai ”ongelma”). Massa katoaa ylävartalosta kesän aikana, peppu leviää. Pituutta, luustoa ja muuta perimää sietää kiittää jäntevästä yleisilmeestä, joka takaa sen, että vaikka kesän aikana vähän leviäisikin, se ei vaatteiden alta paljoa näy. Päinvastoin näyttää joskus jopa siltä, että olisin jopa laihtunut. (Ne ruipelokäsivarret…) Toisten vaatteiden kireys kyllä sitten toisaalta paljastaa itselle sen totuuden. 😉

Tämän takia otan säännöllisesti kokovartalokuvia itsestäni. Valokuvat valehtelevat vähemmän kuin peili (kun kuvakulma ei ole tahallaan tiettyjä vartalonosia korostava, toisia mukavasti häivyttävä, pahamaineinen ”yläviisto peilin kautta”) ja kehonkuvan (todellisuuden ja mielikuvien välistä) kehittymistä on helpompi seurata objektiivisemmin mitä pidemmältä ajanjaksolta kuvia kertyy. Tämä sama tyttö on katsellut minua peilistä koko kesän ajan, mutta vasta tänään tunsin itseni ”kunnossa olevaksi” ja potentiaalisesti jopa urheilulliseksi. Kumma miten yksi salitreeni (yksi ainoa salikäynti) voi vaikuttaa omiin mielikuviin ja tuntemuksiin niin vahvasti. Onneksi sentään positiivisesti!

Vanhojen hyvien aikojen muistoksi, pitihän sitä haukkaakin vähän pullistaa – että kyllä se vielä siellä alla jossain piileksii! No, jonkin sellaisen muinaisjäänne…

—

Viime liikuntakaudella tuli kokeiltua tavoitteellisempaa ja systemaattisempaa treenausta. Mittoja tuli otettua ja rasvaprosentteja laskettua. Se oli ihan mielenkiintoista!

Nyt ei kuitenkaan jaksa sellaista. Jos olisin systemaattisempi, ottaisin toki uudet mitat nähdäkseni mitä muutoksia on tapahtunut edellisiin mittauksiin nähden. Mutta tällä kaudella taitaa kiinnostaa enemmän taas fiilispohjaan luottaminen. Onhan tässä kehontuntemusta jo jonkin verran kasvatettu, että ehkä sitä uskaltaisi itseensä jo vähän enemmän luottaa. 😉

(En kyllä toisaalta myöskään lupaa, ettei sitten jossain vaiheessa niiden tulosten seuraaminen erilaisin mittareinkin rupeaisi taas kiinnostamaan. Jos nyt koskaan päädytään taas kiinnostumaan fyysisistä muutoksista. :))

—

Seuraava seurantapostaus sitten ehkä, mmm, taas toisen vuoden kuluttua? Tai ehkä puolen vuoden. Joka tapauksessa aika varmoja voitte olla, että täällä jatketaan blogattiin siitä tai ei. Siinä vaiheessa, kun tämä tyttö ei enää motivoidu edes liikkumaan, saa jo huolestua rappion alusta. Silloin taas saa ja pitääkin tulla potkimaan minua takamukselle, ystävät hyvät ja rakkaat.

Kiitos tältä erää ja kuittaus!