Äidin huoli lapsesta

Sain lapseni nuorena huonolle miehelle (kerron tästä tarkemmin jossakin toisessa kirjoituksessa). Äidiksi tullessa olin vielä siinä iässä, kun ollaan kuolemattomia ja oli vahva usko, ettei minulle tai lapselleni tule koskaan mitään vakavia sairauksia tai tapahdu mitään onnettomuuksia. Toisaalta myös koin tuolloin, että pahin onnettomuus oli jo tapahtunut saada lapsi teininä ja jäädä sen kanssa yksin.

Lapsen vauva ja leikki-ikäkin oli kyllä yhtä selviytymistä ja en silloin liiemmin ehtinyt murehtia muusta maailman menosta tai mistään tulevasta. Nyt kun tuota miettii niin eipä olisi pahitteeksi tuo ajatustapa.

Opiskelujeni päätyttyä pääsin heti töihin ja taloudellisen tilanteen kohentuminen myötä koheni myös mieliala. Pian tuon jälkeen löysin myös nykyisen mieheni. Elämä hänen kanssaan on ollut varsin mukavaa. Mukavan keskellä sitä on alkanut murehtia muita asioita. Suurin murhe on tyttäreni. Miten voikaan äidin huoli olla lapsesta näin suuri kuin mitä se minulla on viime aikoina ollut ja sitä ei varmaan pääse pakoon koskaan, en tiedä? Välillä mietin, että ihminen on hullu kun tekee lapsia. Jokin aika sitten vielä olin kateellinen niille joilla on paljon lapsia. Tuo vaihe meni kyllä aika nopeasti ohi.

Murhettani ei yhtään helpota, että tyttärelläni on pienestä asti esiintynyt kummallisia vatsavaivoja. Olemme käyneet kaikenlaisissa tutkimuksissa, erikoissairaanhoidon puolella. Mitään ei ole löytynyt. Onhan se toisaalta hyvä, mutta kuinka tuollaisien vatsavaivojen kanssa kukaan voi elää. Pelkään kaikkea. Pelkään, että lapseni vatsavaivat aiheuttaa sen, että hän ei koskaan ole kykenevä käymään töissä tai hän menettää mielenterveytensä vatsavaivojensa takia. En uskalla varata mitään matkoja meille, koska on hyvin mahdollista, että vaivat tulevat juuri ennen matkaa tai matkan aikana.

Onneksi minulla on mieheni ja toisaalta on myös hyvä ettei hän ole lapseni isä. Hän näkee asiat erilaisesta näkökulmasta ilman biologisen vanhemman tunnekuohua. Toisaalta tiedän myös, että jos minä voin huonosti myös hänkin voi. Siksi myös välillä pelkään, että kuormitan häntä liikaa murheillani ja koitan välillä myös pitää tunteeni sisälläni.

Onneksi tästä murehtimisesta on joskus myös pieniä taukoja ja tuohan lapsi mukanaan myös ilon ja onnistumisen hetkiä.

Miten te muut äidit, murehditteko paljon lapsenne puolesta?