9 x vauvavuoden suurin yllätys

1. Ensimmäisenä tietenkin se itsestäänselvyys, että vauva on niin ihana.
Lapsi oli haluttu ja toki ajattelin että vanhemmuus on varmasti aivan mahtavaa, mutta silti pääsi ylättämään kuinka ihanaa tämä on. Joka päivä sydän pakahtuu kun katselee omaa kullannuppuaan. Ja joka päivä käymme mieheni Santun kanssa jossain mudodossa keskustelun siitä, kuinka vauva voikaan olla niin söpö/ihana/fiksu/hauska/taitava.

2. Aikaansaamattomuuden tunne on valtava.
Ihan kuin siinä ei olisi tarpeeksi aikaansaamista, että saa pidettyä vauvan hengissä, ruokittuna, puhtaana, viihdytettynä, ulkoilutettuna jne. On hämmästyttävän vaikea päästää irti niistä suunnitelmista, joita oli etuketeen äitiysloman varalle tehnyt. Kun sitten lyhyiden päiväunien aikana ei ehdikään lukea kirjaa, siivota kaappeja tai kirjoittaa blogia, tuntuu ettei olisi saanut muka mitään aikaan. Koen että vauvan kanssa on helppo puuhailla kaikkea aktiivista, kuten käydä jumpassa tai nähdä kavereita. Sen sijaan keskittymistä vaativat hommat (kuten kirjoittaminen tai laskujen maksu) ovat mahdottomia, kun toinen ölisee lattialla ja saattaa keskeyttää puuhat milloin vain. Ehkä äitiyslomaan olisi pitänyt valmistautua työskentelemällä avokonttorissa.

3. Kuinka nopeasti vastasyntyneen vauvan pienuus unohtuu.
Nyt kun katsoo ”vanhoja” kuvia tai vaatteita, tuntuu mahdottomalta että oma vauva olisi ollut niin pieni. Eikö hän syntynytkään sellaisena kuin nyt on, seitsemänkymmentäsenttisenä? Muutama viikko sitten olimme vauvamme kahdeksanviikkoisen pikkuserkun ristiäisissä. Katselin juhlakalua ja tuumailin miehelleni, onkohan pienokainen syntynyt keskosena. Kysyimme painoa vanehmmilta ja se oli ristiäispäivänä jo viisi kiloa! Jep jep. Pieneltähän hän toki näytti – omaan kahdeksankuiseemme verrattuna. Oma lukunsa ovat tietenkin neuvolakäynnit ja siellä bongatut pariviikkoiset toukat. Kertakaikkiaan tuntuu uskomattomalta että meilläkin on joskus ollut sellainen

4. Nimen valinan vaikeus.
Kuten moni vanhempi, olimme ennen vauvan syntymää tehneet listaa kivoista nimistä. Niiden paremmuusjärjestykseen laittaminen tuntui vaikealta, joten tuudittauduimme siihen uskoon, että kunhan vaan vauva lasketaan käsivarsillemme, tiedämme kyllä hänen nimensä. Näin ei käynyt. Ajattelimme että kunhan vain vastasyntyneen ruttuisuus katoaa, näemme keneltä hän näyttää ja nimi on sillä selvä. Näin ei käynyt. Maistraatista lähetettyjen papereiden palautuspäivä (2kk synytmästä) meni ohi ja edelleen meillä ei ollut harmainta aavistusta, mikä antaa vauvalle nimeksi. Sovimme itsellemme uusia ja ja uusia deadlineja, jotka kerta toisensa jälkeen menivät huomaamatta ohi. Ei auttanut kuin istua alas ja päättämällä päättää vauvan nimi. Minulle oli tärkeää että lapseni etunimessä näkyy tataaritaustani, Santulle taas oli tärkeää että vauva saa hänen sukunimensä. Selvä pyy, tässä on jo jotain mistä lähteä liikkeelle. Googlailimme erilaisia nimiä ja niiden merkityksiä ja tekstailimme niitä lähipiirille kommentoitavaksi. Kun nimi lopulta päätettiin, se tuntui todella hyvältä.

Nimen päättämisen jälkeen olo oli huojentunut. Vielä ei päästy kuitenkaan ihan maaliin asti, sillä nimikirje palautui maistraatilta takaisin. Tärisevin käsin avasin kuoren, ja jännitin mitä sieltä löytyy. Eikö kaiken pähkäilyn jälkeen nimi kelvannutkaan ja joutuisimme aloittamaan rumban alusta? Onneksi pelko oli turha – olimme vain unohtaneet allekirjoittaa paperin.

5. Vanhemmuus on jakomielistä hommaa.
Yhtenä hetkenä sitä on raivon partaalla, kun vauva vaan huutaa, ja yritettäesi kärsivällisesti hyssytellä huudat hänelle takaisin eikä sekään auta (tämäpä yllätys). Ja toisena hetkenä saat hänet rauhoittumaan ja nukahtamaan, ja sitten iskeekin jo ikävä, kun vauva nukkuu sägyssään eikä sitä voi halia ja pusia ja pitää sylissä.

6. Äitiyshormonit hyrräävät vieläkin.
Heti vauvan syntymän jälkeen kaikki itketti ja tunteet olivat valtavan voimakkaita. Omaa vauvaa katsoessa itketti. Kun telkkarista tuli luontodokumentti, söpöt eläimet itkettivät. Kun mies lähti työmatkalle, itketti että nyt sille varmaan tapahtuu jotain ja tämä onnellisuuden putki katkeaa. Telkkarista en voinut katsoa mitään muuta kuin hömppää, sillä draamat tuntuivat valtavan surullisilta ja rikossarjat todella ahdistavilta. Yllätyksekseni en voinut katsoa edes Sorjosen toista tuotantokautta, joka esitettiin pian vauvan syntymän jälkeen. Näyttelen sarjassa itse ja tunnen juonen, mutta fiktiivisten rikollisten pahuus tuntui vaan ylitsepääsemättömän ahdistavalta.
Nyt vauvan syntymästä on jo kahdeksan kuukautta, mutta äitiyshormonit herkistävät edelleen. Sorjosta sentään voin katsoa, mutta kaikki väkivaltaiset tai erityisen raa’at ohjelmat jäävät väliin. Samoin dokumentit lapsityövoimasta tai muusta lapsiin kohdistuvasta vääryydestä.
Olen aina suhtautunut lapsiin peruspositiivisesti, mutta oman vauvan myötä kaikkien muidenkin vauvat ovat aivan valtavan ihania. Ja jos näen parivuotiaan pojan touhuilemassa puistossa, alan heti ajatella että ensi vuonna meidänkin vauva on tuon kokoinen ja osaa tuolla tavalla juoksennella. Ja sekös vasta itkettääkin.

7. En janoakaan omaa aikaa
Tai no joo, janoan, mutta roskien vienti ja kaupassakäynti riittää. Tämä oli asia, jota mietin varmaan eniten ennen vauvan tuloa. Pohdiskelin, tuleeko paljon riitoja, kun ei ole sitä kuuluisaa omaa aikaa. Pelkäsin, että arki menee sellaiseksi, että vauvan takia kokee jäävänsä paljosta paitsi, ja sitten me mieheni kanssa vuorotellen käymme yksin salilla tai tapaamassa kavereita, toisen vahtiessa vauvaa kotona.
Olen kokenut että vauvan kanssa on varsin kivaa (vaikken ehdikään kirjoittaa blogia tai muista maksaa laskuja), enkä halua heti häippästä omiin rientoihini mihen tullessa töistä kotiin. Tähän varmaan osaltaan vaikuttaa se, että olen koko ajan tehnyt vähän töitä ja kuntapolitiikkaa ja saanut sitä kautta muutakin ajateltavaa kuin vauvajutut.
Nykyiseen kahdeksan kuukauden ikään mennessä emme myöskään ole mieheni kanssa kaivanneet mitään kahdenkeskisiä irtiottoja vauvasta. Vauva on toki ollut hoidossa, mutta lähinnä töiden tai luottamustehtävien takia. Jos ennen oman lapsemme syntymää joku olisi sanonut, ettei ole ollut puolisonsa kanssa treffeillä kahdeksaan kuukauteen, olisin varmaan ajatellut että all right, tsemppiä vaan tuohonkin parisuhteeseen. Mutta meillä on nyt uusi perheenjäsen ja hänen kanssaan on useimmiten kivaa hengata. Yllätyksekseni vauvan läsnäollessa voimme puhua muustakin kuin vauvasta, hän tulee vaunuissaan ketterästi mukaan ravintolaan ja kivoja illallisia on kotonakin vauvan mentyä nukkumaan. Lopulta tämä vauva-aika on tosi lyhyt aika elämässä ja sitä kahdenkeskistäkin aikaa varmasti vielä on luvassa. Toki jos tuntuu, että seinät kaatuu päälle, suosittelen ehdottomasti hankkimaan hoitajan ja tekemään jotain kivaa ilman vauvaa.

8. Pienikin vauva on jo huumorintajuinen 
Vaikkei vauva osaa (tietenkään) vielä puhua, osaa hän kommunikoida jo aivan valtavasti! Nykyään onkin enää tosi vähän mitään kitinää tai itkuisuutta, kommunikaatio pelaa ja osaamme paremmin vastata vauvan viesteihin. Enää nälkä tai vasymys ei ehdi kasvaa yllättäviin mittasuhteisiin, joten arki on aika leppoisaa ja hyväntuulista. Yleisen iloisuuden lisäksi vauva osaa jo myös vitsailla! Miten se voi olla mahdollista? Kaikkein hauskin on kannibaalileikki, jossa vauva työntää kätensä äidin tai isän suuhun. Kun vanhempi sitä leikkimielisesti haukkaa, vetää vauva kätensä pois iloisesti käkättäen. Ja tätä sitten toistellaan parikymmentä kertaa putkeen.

9. Muut suhtautuvat vauvaan positiivisesti
Monella kaverillani on kokemuksia siitä, kuinka joku tuntematon vastaantulija ihmettelee raskaana olevan naisen isoa masua tai paheksuu ratikassa karjuvaa vauvaa. En ole saanut kuulla mitään tökeröjä kommentteja, vaikka vauva on ollut paljon mukanani esimerkiksi työpalavereissa ja olen aika huoletta imettänyt siellä täällä ja tunkenut kaikkialle tilaavievine lastenvaunuineni. Olin jo ehtinyt miettiä valmiiksi muutaman nasevan vastatokaisun paheksujien varalle, mutta käyttämättä ovat jääneet. Toki aina useampi kanssakulkija saisi pidellä ovea auki takanaan tulevalle, mutta kyseinen huomioimattomuus on läsnä myös ilman lastenvaunuja liikkuville. Usein vauva on ollut hyvä jäänrikkoja ja lapsen ihastelusta on saanut hauskaa small talkia esimerkiksi kassajonossa tai hississä. Myös koiranpennut toimivat pikkulasten lailla meille jäyhiksi väitetyille suomalaisille. Itsekin höpöttelen hauvojen omistajille spontaanisti, toisin kuin muille ohikulkijoille.

Olisi hauska kuulla myös muiden kokemuksia, niin ositiivisia kuin negatiivisia yllätyksia vauva-ajasta ja pikkulapsiarjesta. Mikä sinusta on ollut yllättävintä? :)