Adil täytti kuluneella viikolla vuoden ja on nyt virallisesti taapero. Vuoden merkkipaaluun liittyy tiettyä haikeutta, mutta vielä enemmän ylpeyttä ja iloa. Vaikka aivoillani kestääkin yllättävän kauan tajuta, että jälkeläisemme ei ole enää vastasyntynyt, on aivan mahtavaa kun lapsi kasvaa ja kehittyy.

On varsin tyypillistä, että vauvavuoden päättymiseen (tai vaikka koulutaipaleen aloittamiseen) liittyy päivittelyä siitä, miten aika voi kulua niin nopeasti. Uskon tämän liittyvän siihen, että lapsissa ajan kuluminen todella näkyy; he kasvavat, ovat ihan eri näköisiä kuin vielä puoli vuotta sitten ja oppivat nopeasti uusia taitoja. Samalla tuntuu, ettei itse vanhene ollenkaan. Tässähän sitä on oltu suunnilleen saman näköisiä ja kokoisia jo tovi. Yli kymmeneen vuoteen ei ole tullut opiskeltuakaan mitään, joten vuosien kulumista ei kyllä ennen lapsen saamista edes tajunnut.

Muistan kuinka vauvan syntyessä moni käski nauttimaan jokaisesta hetkestä, koska ”aika menee niin nopeasti ja vauva on pieni vain hetken”. Näinhän se toki on. Mutta vaikka vauvat ovat vastasyntyneinä valtavan suloisia, en ikävöi omaa vastasyntynyttä nyyttiä lainkaan. Ei sillä, etteikö kyseinen vaihe olisi ollut ihana – tuntuu vaan, että jokainen vaihe on entistä ihanampi ja tämä vanhemmuushomma vaan paranee koko ajan.

On aika muistella omaa vauvavuottamme!

Alku oli niin ihmeellinen. Ympäröivä maailma vaan häviää, eikä elämässä ole kuin vauva ja hänen ihmeelliset ilmeensä, pienet sormensa ja nukkaiset korvansa. Häntä voisi pitää loputtomasti sylissä, vaan ihalilla ja räpsiä kuvia. Samalla on kuitenkin vähän pihalla kaikesta. Ei ollut mitään hajua mikä vauvaa milloinkin itketytti  ja itse koin myös lötkön ja avuttoman rääpäleen pukemisen stressaavana.

Muutaman kuukauden iässä homma alkoi olla jo ennakoitavampaa. En muista oliko meillä silloin vielä mitään ruoka- tai päiväunirytmiä  (tuskin), mutta vauvan mielialojen lukeminen oli jo helpompaa. Tiesimme mikä saa hänet rauhoittumaan, missä asennoissa hän viihtyy ja mikä saa nauramaan. Valtavasti rentoutta toi myös se, että oma itsevarmuutemme oli lisääntynyt. Lapsen kanssa pystyi jo kommunikoimaan – ja hän hymyili takaisin!

Koko ajan tuli lisää taitoja, joita ihmetellä. Milloin hän oppi hymyilemään, milloin kannattelemaan päätään tai tarraamaan lelusta kiinni.Vanhemmuuden myötä osaa taas keskittyä olennaiseen; mikä innostaisi tuoreita vanhempia enemmän kuin se,  että vauva niin hienosti kuorsaa, röyhtäisee tai päästää paukun. Jos jo nämä taidot saavat halkeamaan ylpeydestä, kuinka käykään kun päästään hyppimään kuralätäköihin tai potkimaan palloa!

Olen melko työkeskeinen ja pelkäsin etukäteen, että kaipailisin töihin enkä osaisi nauttia vauva-arjesta. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. Päivät eivät ole vaan vaipan vaihtamista, vaan pienenkin lapsen kanssa voi todella olla vuorovaikutuksessa. Jutustelimme, toistelimme toistemme hassuja kiekaisuja ja hihitimme kutittelulle (kuten edelleen). Pinellä vauvalla on hämmästyttävän paljon huumorintajua! Tekee itsellekin ihan hyvää pysähtyä välillä rapisevan leivinpaperin pariin ja tutkia vaatteen pesulappua huolella.

Kun vauva oppi itse kääntymään ja ryömimään, päivät helpottivat ainakin meillä paljon. Enää vanhemman ei tarvinnut kiikuttaa uutta lelua pitkästyneelle lapselle, vaan hän pääsi ryömimään juuri itseään kiinnostavan johdonpätkän luokse. Vauva alkoi viihtyä yhä pidempiä aikoja itsekseen omien tukimustensa parissa. Adilista kuoriutui ryömimisen myötä varsinainen eläinten ystävä. Jo aiemmin hän oli innokkaasti taputelullut koiria ja lampaita, mutta ryömien hän yritti päästä paijaamaan myös jokaista kesämökin nurkkaann kuollutta kärpästä ja lattialla viilettävää hämähäkkiä.

Kesä ei ehtinyt lämmittää mökkijärveämme, mutta niin vaan Adil ei meinannut saada tarpeekseen siellä polskimisesta. Myös rantahiekan tökkiminen oli parasta ikinä. Kesälomalla koettiinkin iso muutos kehityksessä. Kun lähdimme kotoa mökille, oli Adil vielä paikallaan makoileva toukka – ja kun tulimme kuukauden päästä takaisin osasi hän ryömiä ja istua ilman tukea.

Liikkumisen myötä kehityksen seuraaminen on muuttunut entistä milelenkiintoisemmaksi. Alkuun Adil osasi nousta seisomaan vain matalaa sohvapöytää vasten, mutta nyt tueksi kelpaavat jo ”haastavammatkin” rakennelmat. Seiniä pitkin tehtävät kävelyreissut pitenevät koko ajan ja eteisen liikuovikaapistoa voi rullailla edes takaisin helposti yli puoli tuntia. Mahdottoman mielenkiintoista on myös avata ja sulkea pesukoneen luukkua tai vahtia ikkunan ääresä ohikulkevia koiria.

Monissa elämäntapaoppaissa käsketään tarttua hetkeen, Carpe Diem! Helposti sanottu, mutta se on ainakin itselleni ollut valtavan vaikeaa. On vaan niin ihanaa muistella nuoruutta – ja varsinkin suunnitella tulevaisuutta. Lapsen hankkiminen on kuitenkin tehnyt hetkessä elämisestä totta. Välillä niinkin tehokkaasti, että laskut hautautuvat maksamattomina paperipinoihin ja luottamustehtäviin liittyvän seminaarin muistaa vasta kun edellisenä iltana kilahtaa saapumisohje sähköpostiin.

Toki vuoteen mahtuu niitäkin hetkiä kun olen jo haikaillut tulevaisuuteen. Esimerkiksi sairasteluiden osalta en malta odottaa että lapsi on sen ikäinen, että voi itse sanoa, sattuuko mahaan, korvaan vai ärsyttääkö muuten vaan.

Suurimman osan ajasta olen kuitenkin nauttinut kulloisestakin hetkestä. Ja kuten alussa kirjoitin, koen että jokainen vaihe on ollut edellistä parempi. Vaikka lapsi oli odotettu ja toivottu, en ikinä olisi osannut arvata että vanhemmuus voisi olla näin mahtavaa. Paljon onnea rakas yksivuotias poikamme <3