Ensimmäinen viikko kahden lapsen vanhempina

Hän on syntynyt. Nyt olemme neljän hengen perhe. Esikoinen on pian kaksivuotias ja kuopus vasta viikon.

Aloitetaan syntymästä
Kaikki meni tälläkin kertaa tosi hyvin. <3 Miten huojentavaa, sillä synnytys lienee tilastollisesti  niin lapsen kuin äidin elämän vaarallisimpia hetkiä. Tyttövauva painoi syntyessään 3,2kg ja tuntui niin kovin pieneltä. Hyvänen aika! Näinkö pieniä ne vastasyntyneet olivat?

Pienestä koostaan huolimatta tyttö tuntui todella jäntevältä ja valmiilta. Toukka osasi heti oikean imuotteen ja maito nousikin jo seuraavana päivänä. Kaikki arvot olivat kohdallaan, joten oleilu synnyttäneiden osastolla oli varsin leppoisaa. Jälleen kerran kätilöt olivat aivan huippuja ja tunnelma Espoon sairaalassa kiireetön. Kyllä Suomessa on ilo synnyttää ja maksella veroja.

Ja kuinka ihanaa onkaan tulla toista kertaa äidiksi! Pienen vauvan käsittely tuli selkärangasta ja kaikessa tekemisessä on tietty itsevarmuus. Edellisellä kerralla olimme Santun kanssa ihan paniikissa milloin mistäkin ja vauvan hoitaminen tuntui todella pelottavalta. Öisin ei vauvan hengityksen vahtimiselta saanut nukuttua ja jokainen äännähdys sai tuoreet vanhemmat säikähtämään. Nyt oli niin lungi fiilis, että lähetin Santun yöksi sairaalalta kotiin. Meillä oli vauvan kanssa niin hyvä olla, että ajattelin Santusta olevan enemmän iloa ikävöivän esikoisen luona. Oikeassa olin.

Sitten kotiin
Koronan takia vauvan sisaruksilla tai muilla sukulaisilla ei ole mahdollisuutta vierailla sairaalassa. Olin poissa kaksi päivää, mikä on pisin aika jonka olen ollut esikoisesta erossa. Ja sen kyllä kotiin tullessa esikoisesta huomasi. Päikkäreiltä herättyään hän säntäsi kaulalleni ja halailimme toisiamme toistakymmentä minuuttia. Kun lopulta sain houkuteltua lapsen olkkariin, pääsimme esittelemään uuden perheenjäsenen.

Vauvan tuloon oli yritetty valmistaa  katselemalla kuvia, imettämällä nukkea, ihmettelemällä vauvavatsaa ja tietenkin selittämällä asiaa. On mahdotonta sanoa missä määrin vajaa kaksivuotias voi hahmottaa mitä tuleman pitää.

Ensireaktio vauvaan oli hämmentynyt. Tuntui että esikoinen jopa vähän jännitti vauvaa. Hän vain kurkisteli kaukaloon ja ihmetteli tulokasta etäältä. Pikku hiljaa hän alkoi lämmetä ja eläinten näkemisestä tutut kimeät ooh-äännähdykset ja naurahdukset alkoivat raikaa. Hän todella suhtautui vauvaan kuin kadulla vastaantulevaan koiraan; söpöyttä ihaillen, mutta kuitenkin hieman arastellen.Pienet raajat ja muut ruumiinosat aiheuttivat ihastusta ja taapero olikin jo pian tökkimässä vauvaa silmään ja korvaan iloisesti tutkaillen.

Ensimmäiset päivät kotona
Kotiin tultuani taapero oli minussa kiinni 24/7. Isä ei kelvannut mihinkään, vaan juuri minun kanssani piti päästä kylpyyn, puistoon, vaipanvaihtoon ja nukkumaan. Ja kun en lähtenytkään miesväen mukana puistoon, itkuhan siitä tuli. Mitään negatiivisia tunteita hän ei osoittanut vauvaa tai vanhempiaan kohtaan, oli vain todella läheisyydenkipeä.

Kuten arvata saattaa hän ei ollut ainoa joka kaipasi läheisyyttä. Myös vauva halusi olla koko ajan rinnalla, tai vähintäänkin sylissä. Ensimmäistä kertaa vanhempana tuntui siltä, ettei edes vesilasillista ehdi juoda – vessakäynnistä puhumattakaan. Kun univelkaakin oli kertynyt, oli olo aika puulla päähän lyöty.

Tätäkö tämä nyt sitten tulisi olemaan? Väsymystä ja kolotusta. Joku roikkumassa lahkeessa jatkuvasti ja loputonta riittämättömyyden tunnetta koko loppuelämäksi. Mitä sitä olikaan tullut tehtyä.

Ihana arki
Pari ensimmäistä päivää kotona meni totaalisen sumussa. Uuteen arkeen tottuminen otti aikansa meiltä kaikilta. Itse nukuin aika huonosti ja vauvan kanssa viestintä oli vielä opetteluasteella. Esikoisemme oli melko itkuinen ja läheisyydenkipeä ja otimmekin hänet väliimme nukkumaan koko viikoksi.

Joskus kolmannen tai neljännen kotipäivän tienoilla homma muuttui yhtäkkiä helpommaksi. Vauva alkoi nukkua pidempiä pätkiä ja sitä myötä myös minä sain univelat kuitattua. Vuorovaikutuksemme vauvan kanssa parani ja  tajusin, ettei jokaiseen uniseen örähdykseen tarvitse vastata palvelulla. Vauvan pidemmät päikkäripätkät mahdollistavat myös sen, että ehdin antaa aikaa esikoiselle – ja välillä myös itselleni.

Myös esikoinen alkoi luottaa, etten hänen ja isän puistossa ollessa taas katoa kahdeksi päiväksi ja ikävöinnistä seurannut kitinä on lakannut. Hänelle kelpaa taas molemmat vanhemmat ja hän viihtyy leikkiensä parissa myös yksin.

Tuntuu että uuden arjen tasapaino on löytynyt jopa aika nopeasti. Molemmat lapset ovat aivan ihania ja olo on onnellinen.  On vaikea sanoa kumpi oli isompi muutos; esikoisen vai kuopuksen syntymä. Vaikka akkosen kanssa ollaan vasta alussa, tässä vaiheessa tuntuu ettei kumpikaan. Molempien lasten kohdalla elämänmuutos on ollut toiv ottu ja tuntunut luontevalta.  Toki tässä nyt varmasti tulee vielä kaikenlaisia vaiheita mutta murehditaan niitä sitten, mikäli niiden aika joskus koittaa.