Kesämuistoja mökiltä (vauva ryömii jo!)
Kuukauden kesäloma on takana ja viikonloppuna palasimme takaisin Helsinkiin. Näin vanhempainvapaalla loma tarkoittaa tietenkin mieheni kesälomaa ja sitä, että myös päivisin ollaan koko porukka kasassa. Ihan niin virkistävä tämä loma ei ollut kuin toivoin. Vauvalla puhkesi pari hammasta kesän aikana ja niitä itkettiin kymmenisen yötä putkeen. Mökillä myös pimennysverhoissa on toivomisen varaa. Niiden virkaa toimittavat nimittäin insinöörimieheni lakanaviritykset, joten vauva heräsi aamuisin jo kukonaulun aikaan. Olenkin nyt kaupunkiintulon jälkeen paljon virkeämpi kuin lomalla, jolloin apuna lapsenhoidossa oli toinenkin käsipari. 😀
Muilta kuin unen osalta kesä oli ikimuistoinen. Appiukkoni suku on syntyisin Saimaan saaresta ja vietämme lomat ympäri vuoden Luonterin rannalla. Lähistöllä mökkeilee muitakin sukulaisia, joten varsinkin kesäisin lomailu on ihanan sosiaalista. Välillä illallistamme toistemme luona tai sovimme pikniktreffit lähiluodolle. Ja vaikka Adilin pikkuserkut ovat häntä vanhempia, on lapsista selkeästi iloa toisilleen.
Oma mökkisuhteeni on lämmennyt pikkuhiljaa. Kun mieheni ensimmäisen kerran raahasi minut rakkaalle mökilleen laskin päiviä päästäkseni takaisin ”sivistyksen pariin”. Paidan alla kutittelevat kuvitteelliset hirvikärpäset, ulkona piikkejään teroittelevat ampiaiset ja mustikkametsässä vaanivat karhut saivat oloni sietämättömäksi. Pikkuhiljaa olen löytänyt luontosuhteeni uudelleen ja nykyään mökillä on aivan ihanaa!
Vauvan ensimmäiseen kesään kohdistui tietenkin paljon odotuksia. Muistan kuinka vuosi sitten lyllersin mahani kanssa mökkipolkua ja tuntui kovin kaukaiselta, että seuraavana kesänä työnnämme samassa paikassa lastenvaunuja. Haaveilimme tuolloin, kuinka vuoden päästä vauva otetaan mukaan saunaan vesisaavissa, kuinka hän läpsyttelee rantavedessä ja käy ensimmäistä kertaa mustikkametsässä. Ja tänä kesänä tämä kaikki kävi toteen. Uskomatonta!
Neljässä viikossa Adil koki myös kehityspyrähdyksen. Kotoa lähtiessä hän oli vielä paikoillaan makaava sylivauva, ja takaisin kaupunkiin palatessa vauhdilla etenevä, seisomista opetteleva duracelpupu. Kesäloman aikana vauva oppi ryömimään, istuman, seisomaan tukea vasten ja töpsöttelemään eteenpäin aikuisen tukemana. En tiedä jouhtuiko ajoitus uusista virikkeistä ja erilaisista leikittäjistä vai vaan sattumasta, mutta muutos on hurja.
Pakko jälleen kerran todeta että vauva – tai siis lapsi tuo kyllä valtavasti iloa elämään. On loputtoman hauskaa seurata, kuinka eläinten näkeminen tai hiekan kaivaminen saa vauvan läähättämään ja tärisemään ilosta. Meillä on mökillä lampaita, kanoja ja kissa, ja Adililla oli omankuuloinen iloinen kiekaisu jokaiselle eläimelle erikseen. Eläinrakkaus yltää jopa kärpäsiin, joita Adil yrittikin ryömiä kiinni ja paijata. Ja miten paljon maailmasta löytyykään mielenkiintoisia asioita, joita on syytä tutkia huolellisesti etusormella tökkien. Jos sanotaan, että koira on aina iloinen nähdessään omistajansa, ja saa unohtamaan muut murheet, niin sama pätee kyllä myös vauvaan. Lapsen riemua katsoessa omatkin tunteet ovat potenssiin tuhat. <3
