Tämä yhdeksän kuukauden pätkä vanhemmuutta on avannut silmäni huomaamaan, kuinka moni vanhempi – ja varsinkin äiti kokee riittämättömyyden tunnetta. Nämä huono äiti -tuntemukset eivät ole johtuneet siitä, että äiti olisi useiden päivien ajan unohtant ruokkia lapsensa tai harjoittanut fyysistä väkivaltaa. Ei. Ne ovat johtuneet muun muassa seuraavista seikoista:
– siitä, että lapselle on tarjottu on soseita sormiruokien kokkaamisen sijaan
– siitä, että lapselle on tarjottu kaupan valmissoseita
– siitö että lapsi on syntynyt sektiolla
– siitä että äiti on hermostunut uhmaiän kourissa kiukuttelevalle taaperolle
– siitä ettei äiti muistanut vauvansa 7kk-päivää ja juhlistanut sitä (what!)
– ja tietenkin kalssikko; siitä että äiti oli jättänyt vauvansa muutamaksi tunniksi hoitoon

Joitain vanhemmuuden ja varsinkin äitiyden elementtejä voi olla vaikea ymmärtää ennen kuin tulee itse äidiksi. Hormonit sekoittavat pakkaa tehokkaasti ja aina ei pysty ajattelemaan rationaalisesti vaikka kuinka yrittäisi. Olen itsekin enimmäisillä hoitokerroilla stressannut, pysyykö nukkuva lapsi hengissä, vaikka hoitajalla oli monin verroin itseäni enemmän kokemusta ja lapsi oli kymmenen metrin päässä, kokoussalin ulkopuolella. Samoin yllätti se, että ensimmäiset kerrat erossa vauvasta eivät olleet vain vauvan ikävöimistä, vaan tuntemus on valtavan paljon voimakkaampi ja fyysisempi kuin pelkkä ikävä.

Erossaolon aikaisia pärjääköhän se (lue: pärjäänköhän minä) –tuntemuksia lukuunottamatta, olen osannut ottaa tämän äitiyden alkutaipaleen yllättävän rennosti. Vauva täyttää huomenna yhdeksän kuukautta, enkä ole kertaakaan kokenut olevani huono äiti – mitä huono äitiys nyt sitten tarkoittaakaan. Päinvastoin! Omasta mielestäni olen todella hyvä äiti! Tottakai välillä ärsyttää ja menee hermo, mutta eivät nämä varsin tavalliset ihmisyyteen liittyvät tunteet tee minusta yhtään honompaa äitiä.

On vaikea sanoa, miksi olen itse säästynyt tältä aiheettomalta huonolta omaltatunnolta. Olen miettinyt, voisiko asia linkittyä hyvän tai huonon itsetunnon kanssa. Jos ihminen on muiltakin osin sinut itsensä kanssa, ehkä silloin on helpompi olla myös äitiyden suhteen itsevarma. On nimittäin sanomattakin selvää, että kaikki tietämäni ”huonoa äitiyttään” potevat äidit ovat tietenkin valtavan hyviä äitejä.

Tuntuu, että huono omatunto ja vaatimattomuus linkittyvät  vahvasti naiseuteen ja suomalaisuuteen. Esimerkiksi huijarisyndroomasta kärsivät erityisesti naiset. Samoin naiset pyytävät usein huonompaa palkkaa ja hakevat vähemmän haastavia työtehtäviä kuin miehet. Ja kuinka usein, kun kehun ystävän kirjoitustaitoja, valokuvaustaitoja tai vaikka kampausta, on kehuja vaikea ottaa vastaan. Kuhan nyt jotain raapuistin tai tämä nyt on vain tällainen sutaisu ovat tuttuja vastauksia.

Muutama päivä sitten kerroin instagramissa, että lapseni syö rintamaidon ohella pääasiassa kaupan valmissoseita. Sain valtavasti viestejä, joissa kiiteltiin rehellisyydestä. Moni kirjoitti kokeneensa olevansa huono äiti turvautuessaan valmissoseisiin, mutta olo oli helpottunut, kun kuuli jonkun muunkin tekevän samoin. Ilo on minun puolellani.

Huono omatunto ei tietenkään taianomaisesti korjaannu sillä kun joku sanoo, että älä tunne noin. Eihän esiintymisjännitys tai lentopelkokaan haihdu sillä että käsketään olemaan pelkäämättä. Mutta pikkuhiljaa ihminen pystyy oppimaan uusia käyttäytymismalleja, ja oppimaan ei-toivotuista tavoista pois. Myös itsensä soimaamisesta voi opetella pois.

Uskallan väittää että 99% riittämättömyyden tunteesta on aiheetonta. Jos aiheetonta morkkista on vaikea tunnistaa, voi vertaistukea hakea vaikka ystäviltä tai Facebookin keskusteluryhmistä.  Usein tarvitaan joku ulkopuolinen toteamaan, ettei huonolle omatunnolle ole mitään perusteita. Aika usein myös faktat puhuvat puolestaan. Esimerkiksi tuo valmissosiden aiheuttama syyllisyys on järjetöntä. Jos et usko, katso tuoteselosteet, esim tästä, tästä tai tästä. Ja synnytystapa nyt ei tietenkään vaikuta äitiyteen mitenkään, kuten ei myöskään vauvan ”merkkipäivien” huomioiminen tai huomiotta jättäminen.  Vauvalle hermostumisesta toki tulee itsellenikin harmitus, mutta pääsen siitä yli toteamalla, että pinnan palaminen on vain inhimillistä. Samalla toki pyrin välttämään samaa jatkossa ja olemaan pääsääntöisesti lämmin ja läsnäoleva – mitä olenkin. Aika usein kasvatuksen asiantuntijat korostavatkin sitä, että jos arki on pääosin vakaata ja lapselle osoitetaan rakkautta, ei satunnainen rutiinien rikkoutuminen  haittaa.

Parissa lehtihaastattelussa minulta on kysytty, millainen vanhempi haluan lapselleni olla. Olen jäänyt vähän sanattomaksi ja tajunnut, etten ole edes miettinyt koko asiaa. Ehkä rento suhtutuminen vauvavuoteen johtuu juuri siitä, etten ole ladannut mitään odotuksia äitiyteen. Imetys oli ainoa asia, jonka todella olin odottanut ja onneksi se onnistuikin. Muilta osin en ole etukäteen ajatellut millaista vauva-ajan tulisi olla. Jätimme tietoisesti ilmoittautumatta vauvauinteihin, muskareihin sun muihin, sillä emme halunneet aiheuttaa itsellemme stressiä siitä että pitäisi olla nukuttuna, syötettynä ja hyväntuulisena jossain tietyssä paikassa tiettynä kellonaikana VIIKOSTA TOISEEN.Kotona on aika usein sotkuista, mutta sellaista se nyt vaan on.

Siinä missä on tärkeää olla asettamatta rimaa liian korkealle itsensä suhteen, on tärkeä tehdä se myös kanssavanhempien osalta. Jokainen vanhempi pyrkii varmasti tekemään lastensa ja perheensä kannalta parhaat mahdolliset päätökset.

Loppuun on pakko todeta, että tottakai uskon, että itsekin pääsen vielä monta kertaa tuntemaan riittämättömyyttä vanhempana. Moni sanoo, että mitä isommat lapset, sitä isommat huolet. Vauvan kanssa onkin vielä aika helppoa, kun saa perustarpeet tyydytettyä. Varmasti ainakin uhma- ja teini-ikä ovat vaiheita, joissa omaa kasvatusfilosofiaa ja siinä pysymistä pääsee miettimään tarkaan ja moneen kertaan. Mutta enpä jaksa siitäkään etukäteen stressata. Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme. <3

1. Ensimmäisenä tietenkin se itsestäänselvyys, että vauva on niin ihana.
Lapsi oli haluttu ja toki ajattelin että vanhemmuus on varmasti aivan mahtavaa, mutta silti pääsi ylättämään kuinka ihanaa tämä on. Joka päivä sydän pakahtuu kun katselee omaa kullannuppuaan. Ja joka päivä käymme mieheni Santun kanssa jossain mudodossa keskustelun siitä, kuinka vauva voikaan olla niin söpö/ihana/fiksu/hauska/taitava.

2. Aikaansaamattomuuden tunne on valtava.
Ihan kuin siinä ei olisi tarpeeksi aikaansaamista, että saa pidettyä vauvan hengissä, ruokittuna, puhtaana, viihdytettynä, ulkoilutettuna jne. On hämmästyttävän vaikea päästää irti niistä suunnitelmista, joita oli etuketeen äitiysloman varalle tehnyt. Kun sitten lyhyiden päiväunien aikana ei ehdikään lukea kirjaa, siivota kaappeja tai kirjoittaa blogia, tuntuu ettei olisi saanut muka mitään aikaan. Koen että vauvan kanssa on helppo puuhailla kaikkea aktiivista, kuten käydä jumpassa tai nähdä kavereita. Sen sijaan keskittymistä vaativat hommat (kuten kirjoittaminen tai laskujen maksu) ovat mahdottomia, kun toinen ölisee lattialla ja saattaa keskeyttää puuhat milloin vain. Ehkä äitiyslomaan olisi pitänyt valmistautua työskentelemällä avokonttorissa.

3. Kuinka nopeasti vastasyntyneen vauvan pienuus unohtuu.
Nyt kun katsoo ”vanhoja” kuvia tai vaatteita, tuntuu mahdottomalta että oma vauva olisi ollut niin pieni. Eikö hän syntynytkään sellaisena kuin nyt on, seitsemänkymmentäsenttisenä? Muutama viikko sitten olimme vauvamme kahdeksanviikkoisen pikkuserkun ristiäisissä. Katselin juhlakalua ja tuumailin miehelleni, onkohan pienokainen syntynyt keskosena. Kysyimme painoa vanehmmilta ja se oli ristiäispäivänä jo viisi kiloa! Jep jep. Pieneltähän hän toki näytti – omaan kahdeksankuiseemme verrattuna. Oma lukunsa ovat tietenkin neuvolakäynnit ja siellä bongatut pariviikkoiset toukat. Kertakaikkiaan tuntuu uskomattomalta että meilläkin on joskus ollut sellainen

4. Nimen valinan vaikeus.
Kuten moni vanhempi, olimme ennen vauvan syntymää tehneet listaa kivoista nimistä. Niiden paremmuusjärjestykseen laittaminen tuntui vaikealta, joten tuudittauduimme siihen uskoon, että kunhan vaan vauva lasketaan käsivarsillemme, tiedämme kyllä hänen nimensä. Näin ei käynyt. Ajattelimme että kunhan vain vastasyntyneen ruttuisuus katoaa, näemme keneltä hän näyttää ja nimi on sillä selvä. Näin ei käynyt. Maistraatista lähetettyjen papereiden palautuspäivä (2kk synytmästä) meni ohi ja edelleen meillä ei ollut harmainta aavistusta, mikä antaa vauvalle nimeksi. Sovimme itsellemme uusia ja ja uusia deadlineja, jotka kerta toisensa jälkeen menivät huomaamatta ohi. Ei auttanut kuin istua alas ja päättämällä päättää vauvan nimi. Minulle oli tärkeää että lapseni etunimessä näkyy tataaritaustani, Santulle taas oli tärkeää että vauva saa hänen sukunimensä. Selvä pyy, tässä on jo jotain mistä lähteä liikkeelle. Googlailimme erilaisia nimiä ja niiden merkityksiä ja tekstailimme niitä lähipiirille kommentoitavaksi. Kun nimi lopulta päätettiin, se tuntui todella hyvältä.

Nimen päättämisen jälkeen olo oli huojentunut. Vielä ei päästy kuitenkaan ihan maaliin asti, sillä nimikirje palautui maistraatilta takaisin. Tärisevin käsin avasin kuoren, ja jännitin mitä sieltä löytyy. Eikö kaiken pähkäilyn jälkeen nimi kelvannutkaan ja joutuisimme aloittamaan rumban alusta? Onneksi pelko oli turha – olimme vain unohtaneet allekirjoittaa paperin.

5. Vanhemmuus on jakomielistä hommaa.
Yhtenä hetkenä sitä on raivon partaalla, kun vauva vaan huutaa, ja yritettäesi kärsivällisesti hyssytellä huudat hänelle takaisin eikä sekään auta (tämäpä yllätys). Ja toisena hetkenä saat hänet rauhoittumaan ja nukahtamaan, ja sitten iskeekin jo ikävä, kun vauva nukkuu sägyssään eikä sitä voi halia ja pusia ja pitää sylissä.

6. Äitiyshormonit hyrräävät vieläkin.
Heti vauvan syntymän jälkeen kaikki itketti ja tunteet olivat valtavan voimakkaita. Omaa vauvaa katsoessa itketti. Kun telkkarista tuli luontodokumentti, söpöt eläimet itkettivät. Kun mies lähti työmatkalle, itketti että nyt sille varmaan tapahtuu jotain ja tämä onnellisuuden putki katkeaa. Telkkarista en voinut katsoa mitään muuta kuin hömppää, sillä draamat tuntuivat valtavan surullisilta ja rikossarjat todella ahdistavilta. Yllätyksekseni en voinut katsoa edes Sorjosen toista tuotantokautta, joka esitettiin pian vauvan syntymän jälkeen. Näyttelen sarjassa itse ja tunnen juonen, mutta fiktiivisten rikollisten pahuus tuntui vaan ylitsepääsemättömän ahdistavalta.
Nyt vauvan syntymästä on jo kahdeksan kuukautta, mutta äitiyshormonit herkistävät edelleen. Sorjosta sentään voin katsoa, mutta kaikki väkivaltaiset tai erityisen raa’at ohjelmat jäävät väliin. Samoin dokumentit lapsityövoimasta tai muusta lapsiin kohdistuvasta vääryydestä.
Olen aina suhtautunut lapsiin peruspositiivisesti, mutta oman vauvan myötä kaikkien muidenkin vauvat ovat aivan valtavan ihania. Ja jos näen parivuotiaan pojan touhuilemassa puistossa, alan heti ajatella että ensi vuonna meidänkin vauva on tuon kokoinen ja osaa tuolla tavalla juoksennella. Ja sekös vasta itkettääkin.

7. En janoakaan omaa aikaa
Tai no joo, janoan, mutta roskien vienti ja kaupassakäynti riittää. Tämä oli asia, jota mietin varmaan eniten ennen vauvan tuloa. Pohdiskelin, tuleeko paljon riitoja, kun ei ole sitä kuuluisaa omaa aikaa. Pelkäsin, että arki menee sellaiseksi, että vauvan takia kokee jäävänsä paljosta paitsi, ja sitten me mieheni kanssa vuorotellen käymme yksin salilla tai tapaamassa kavereita, toisen vahtiessa vauvaa kotona.
Olen kokenut että vauvan kanssa on varsin kivaa (vaikken ehdikään kirjoittaa blogia tai muista maksaa laskuja), enkä halua heti häippästä omiin rientoihini mihen tullessa töistä kotiin. Tähän varmaan osaltaan vaikuttaa se, että olen koko ajan tehnyt vähän töitä ja kuntapolitiikkaa ja saanut sitä kautta muutakin ajateltavaa kuin vauvajutut.
Nykyiseen kahdeksan kuukauden ikään mennessä emme myöskään ole mieheni kanssa kaivanneet mitään kahdenkeskisiä irtiottoja vauvasta. Vauva on toki ollut hoidossa, mutta lähinnä töiden tai luottamustehtävien takia. Jos ennen oman lapsemme syntymää joku olisi sanonut, ettei ole ollut puolisonsa kanssa treffeillä kahdeksaan kuukauteen, olisin varmaan ajatellut että all right, tsemppiä vaan tuohonkin parisuhteeseen. Mutta meillä on nyt uusi perheenjäsen ja hänen kanssaan on useimmiten kivaa hengata. Yllätyksekseni vauvan läsnäollessa voimme puhua muustakin kuin vauvasta, hän tulee vaunuissaan ketterästi mukaan ravintolaan ja kivoja illallisia on kotonakin vauvan mentyä nukkumaan. Lopulta tämä vauva-aika on tosi lyhyt aika elämässä ja sitä kahdenkeskistäkin aikaa varmasti vielä on luvassa. Toki jos tuntuu, että seinät kaatuu päälle, suosittelen ehdottomasti hankkimaan hoitajan ja tekemään jotain kivaa ilman vauvaa.

8. Pienikin vauva on jo huumorintajuinen 
Vaikkei vauva osaa (tietenkään) vielä puhua, osaa hän kommunikoida jo aivan valtavasti! Nykyään onkin enää tosi vähän mitään kitinää tai itkuisuutta, kommunikaatio pelaa ja osaamme paremmin vastata vauvan viesteihin. Enää nälkä tai vasymys ei ehdi kasvaa yllättäviin mittasuhteisiin, joten arki on aika leppoisaa ja hyväntuulista. Yleisen iloisuuden lisäksi vauva osaa jo myös vitsailla! Miten se voi olla mahdollista? Kaikkein hauskin on kannibaalileikki, jossa vauva työntää kätensä äidin tai isän suuhun. Kun vanhempi sitä leikkimielisesti haukkaa, vetää vauva kätensä pois iloisesti käkättäen. Ja tätä sitten toistellaan parikymmentä kertaa putkeen.

9. Muut suhtautuvat vauvaan positiivisesti
Monella kaverillani on kokemuksia siitä, kuinka joku tuntematon vastaantulija ihmettelee raskaana olevan naisen isoa masua tai paheksuu ratikassa karjuvaa vauvaa. En ole saanut kuulla mitään tökeröjä kommentteja, vaikka vauva on ollut paljon mukanani esimerkiksi työpalavereissa ja olen aika huoletta imettänyt siellä täällä ja tunkenut kaikkialle tilaavievine lastenvaunuineni. Olin jo ehtinyt miettiä valmiiksi muutaman nasevan vastatokaisun paheksujien varalle, mutta käyttämättä ovat jääneet. Toki aina useampi kanssakulkija saisi pidellä ovea auki takanaan tulevalle, mutta kyseinen huomioimattomuus on läsnä myös ilman lastenvaunuja liikkuville. Usein vauva on ollut hyvä jäänrikkoja ja lapsen ihastelusta on saanut hauskaa small talkia esimerkiksi kassajonossa tai hississä. Myös koiranpennut toimivat pikkulasten lailla meille jäyhiksi väitetyille suomalaisille. Itsekin höpöttelen hauvojen omistajille spontaanisti, toisin kuin muille ohikulkijoille.

Olisi hauska kuulla myös muiden kokemuksia, niin ositiivisia kuin negatiivisia yllätyksia vauva-ajasta ja pikkulapsiarjesta. Mikä sinusta on ollut yllättävintä? 🙂