Töihinpaluu pikkuvauvan äitinä

Välihalit kesken kuvauspäivän. Kuva on otettu Juukassa ja vauva on tässä melkein kolmikuinen.

Viimeaikaiselle blogihiljaisuudelleni on muitakin syitä kuin vain vauva. Eipä siinä, vauvassa on syytä ihan tarpeeksi. Omaa vauva-kuplaani on täydentänyt kuitenkin myös työssäkäynti. Hieman yllättäen palasin osa-aikaisesti töiden pariin jo vauvan ollessa kaksikuinen.

Olen ollut pienessä roolissa rikossarja Sorjosen kahdella enimmäisellä tuotantokaudella. Viime vuoden alussa tuotantoyhtiö lähestyi ja kysyi mahdollisuuttani sitoutua tv-sarjaan myös kolmannen kauden osalta. Olin juuri tehnyt raskaustestin ja olo oli ristiriitainen. Oli tietenkin mahtavaa, että minulle tarjottiin mielenkiintoisia töitä. Samaan aikaan jännitti etenisikö raskaus toivotusti, kuinka kuvaukset pikkuvauvan vanhempana sujuisivat ja olisiko vauvasta erossaoleminen vaikeaa. Freelance-näyttelijänä tuntui kuitenkin hölmöltä kieltäytyä tulevasta roolista niin varhaisessa vaiheessa raskautta. Niinpä päätin olla optimistinen ja luottaa siihen, että kaikki kyllä järjestyy.

Ja niinhän siinä kävikin. Kaikki meni lopulta hyvin, mutta palkko myöntää että paljon järjestelyä se vaati.

Kuvaukset alkoivat osaltani muutamalla parin tunnin kuvauspäivällä Helsingissä. Tämä oli ihanan pehmeä lasku, kun vauvasta ei tarvinnut olla kauaa erossa ja vauvanhoito sujui kotona mieheni toimesta. Tammikuussa pääsimme sitten tositoimiin kun suuntasimme useammaksi viikoksi Pohjois-Karjalaan lumisten maisemien perään.Tälle reissulle mieheni ei päässyt mukaan, vaan matkustin Joensuuhun junalla kahdestaan vauvan kanssa. Mukana oli kahden viikon tavarat kolmenkymmenen asteen pakkasiin, eli valtavasti toppavaatteita. Sen lisäksi tietenkin sitteri, unipesä, tuttipulloja, rintapumppu, harsoja ja paljon vaihtovaatteita vauvalle vahinkojen varalta.Tavaramäärää olin saanut vähennettyä sopimalla paikallisen lastentarvikeliikkeen kanssa turvakaukalon vuokraamisesta. Näin vauva pääsisi välillä mukaan myön kuvauspaikalle.

Kassialma pakkasi mukaan vain ne tärkeimmät; eli vauvan, sitterin, unipesän ja valtavasti vaatteita 😀

Pitkä junamatka jännitti kaksi ja puoli kuukautta vanhan esikoisen kanssa niin paljon, että perille päästyäni pääsi itku. Joensuussa oli 25 astetta pakkasta ja muistan kuinka myös kylmyys aiheutti ekstrastressiä. Vaikka minulla oli vaunuissa lämpömittari, ei ulkoilu sujunut kovin levollisin mielin. Niinpä hotellin oman ravintolan ruokalista tuli tuttuakin tutummaksi.

Kaiken jännityksen keskellä oli suuri helpotus, että hoitajavalintani oli osunut nappiin. Löysin luokanopettajaksi opiskelevan Roosan Mannerheimin Lastensuojeluliiton hoitajavälityksen kautta. Hän pystyi sitoutumaan hoitohommiin koko Pohjois-Karjalan keikan ajaksi, mikä oli huippua. Joensuun jälkeen kuvaukset nimittäin jatkuivat Juuassa, joka on sen verran pieni paikkakunta ettei siellä ollut hoitopalveluja tarjolla. Vuokrasin Roosalle Joensuusta auton ja hän ajeli viikon verran Joensuun ja Juukan väliä. En voi sanoin kuvailla kuinka kiitollinen hänelle olen. Ilman hänen joustavuuttaan olisin ollut pulassa.

Joensuusa oli tosiaan kylmä ja kuvasimme siellä paljon ulkokohtauksia. Niinpä vauva ja Roosa jäivät usein hotellille, kun itse suuntasin kuvauksiin. Pidempien työpäivien aikana pumppailin kuvauspaikalla maitoa ja lähetin sitä työryhmän kuljettajan matkassa hotellille. Toisin kuin luullaan, tv-työstä on usein glamour kaukana – ja pikkuvauvan kanssa se on entistä kauempana. Samanlaiset rutiinit toistuivat päivästä toiseen; aamulla vahdinvaihto hoitajan kanssa, kuvausten jälkeen vauvan ruokkimista, tuttipullojen pesua,päikkäreille nukuttamista, maidon pumppaamista seuraavaa päivää varten ja lopuksi repliikkien lukemista. Pakko todeta että olo oli aika huojentunut kun Pohjois-Karjalan viikot olivat paketissa.

Näyttelijän elämää ja glamouria tihkuva joensuulainen hotellihuoneeni.
Hotellin lattia oli niin kylmä, että vatsamakuuta oli pakko harjoitella matkalaukkutasolla.
Aamuinen unimyyrä matkalla kuvauspaikalle Juukaan.
Ihana Roosa ja vauva taukotilassa Juukassa.

Kokemukset kuvausreissuista voivat olla myös toisenlaisia. Sorjosen ensimmäistä tuotantokautta kuvattiin Vilnassa ja silloin jälkikasvua ei ollut vielä kuvioissa. Oli hauskaa lentää Liettuaan aina muutamaksi päiväksi. Omat kuvauspäiväni olivat melko lyhyitä, joten vapaa-ajalla ehti käydä illallisilla kollegojen kanssa, kierrellä Vilnan vanhassakaupungissa ja nautiskella edullisista day spa -palveluista. Tällä kertaa oheishengaus ja illanvietot jäivät väliin, mutta molempien tuotantokausien kuvausrupeamat olivat omalla tavallaan ikimuistoisia.

Pohjois-Karjalan rupeaman jälkeen seurasi muutaman kuukauden leppoisampi jakso. Helmi-maaliskuussa kuvasimme Lappenrannassa ja työpäiviä oli vain silloin tällöin. Yhden yön kestäville kuvauspäiville puolisonikin ehti töiltään usein mukaan. Tässä vaiheessa vauva myös kelpuutti vielä pullon, joten homma sujui kaiken kaikkiaan todella mutkattomasti. Välissä oli myös kokonaan vapaita viikkoja jolloin pääsin täysillä nauttimaan äitiyslomasta.

Huhtikuussa vuorossa oli studiojakso, joka kuvattiin kokonaan Pääkaupunkiseudulla. Sarjan kaikki studiokohtaukset kuvattiin putkeen, joten päivät olivat usein kaksitoistatuntisia. Pakko myöntää, että katkonaisen yön jälkeen ei ole herkkua herätä 5:20 tai 6:20 töihin, mutta onneksi kevään valoisuus auttoi. Samalla oli myös helpottavaa, kun enää ei tarvinnut reissata, vaan yöt saattoi viettää kotona ja mies ja vanhempani pystyivät olemaan apuna.

Ylipäätään elämää helpotti tosi paljon se että vauva oli nyt jo viisikuinen. Esikoisen kanssa ensimmäiset kuukaudet ovat aika jännittäviä, mutta tässä vaiheessa äidinkin mieli on jo rennompi. Oman vauvan myös tuntee kuukausi kuukaudelta paremmin ja kun hänen tarpeisiinsa osaa vastata hyvissä ajoin, jäävät turhat kitinät pois. Viisikuinen lapsi on jo varsin kiinnostunut ympäristöstään ja meidän vauva viihtyikin kuvauspaikalla superhyvin! Mitä enemmän ihmisiä, sitä parempi, ja sitä enemmän kasvoja joille keimailla.

Menihän se huhtikuukin jälleen elämäni murmelina –teemalla. Aamulla töihin, illalla kotiin, ruokaa molemmille, vauva nukkumaan, seuraavan päivän repliikkien opettelua, vaippakassin pakkaamista ja lopuksi itsekin nukkumaan – vähän liian myöhään. Studiolla mukana oli hoitaja-Emilia, jonka kanssa vauvalla synkkasi erittäin hyvin. Vaikka tuttipullo ei enää kelvannut, oli kuvaustaukoja sen verran säännöllisesti että imetys onnitui. Olenkin superkiitollinen tuotantoyhtiöle siitä, että vauva sai olla mukana kuvauspaikalla, eikä imetys keskeytynyt tai äidin ikävä kasvanut liian suureksi.

Jälkikäteen olen miettinyt, olisinko ottanut roolia vastan, mikäli olisin tiennyt kuinka paljon säätöä kuvausjakso vaatisi. Vaikea sanoa. Ehkä olisin, ehkä en. Toisaalta nyt ei tarvitse stressata sitä, kun ansiosidonnainen vanhempainvapaa kesällä loppuu, vaan Sorjosesta saatu palkka mahdollistaa kotonaolon pidempään. Nyt osaan myös todella arvostaa tätä pohjoismaista ylellisyydestä nimeltä vanhempainvapaa.

Ja mitä ylellisyyttä se onkaan! Vapusta alkaen olen saanut nauttia kiireettömästä vauva-arjesta. Intensiivisen kevään jälkeen on ihanaa kun ohjelmassa on vain vauvalle lepertelyä ja vaipan vaihtoa. Olen tavannut ystäviä, möllöttänyt leikkimatolla ja vauvalenkkeillyt pitkin Helsingin aurinkoisia katuja. Ja tästä saa vielä varsin varteenotettavaa korvausta! Todellista luksusta!

Talvinen Joensuu
Perhe Ystävät ja perhe Lapset Työ

Miten puhua lapselle rahasta

Kaupallinen yhteistyö: DanskeBank

Pikkuvauvan vanhempana olen valtavan innokas suunnittelemaan tulevia kasvatusoppejani. Rajojen ja rakkauden täydellinen tasapaino, ainainen johdonmukaisuus, loputon kärsivällisyys ja omien vanhempien virheiden toistamatta jättäminen lienevät suosittuja tavoitteita tuoreille vanhemmille. Näiden ihanan epärealististen aikomusten lisäksi listaltani löytyy myös jotain, jossa aion onnistua; järkevässä talouskasvatuksessa.

Vaikka vauvani on vasta viisikuinen, olen jo ehtinyt miettiä miten lapselle voisi aikanaan puhua rahasta. Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on mahdollisuus säästää lapselleni. Vaikka me molemmat vanhemmat sijoittaisimme kuukausittain vain muutaman kympin, kertyy korkoa korolle –ilmiön myötä kahdeksassatoista vuodessa huikea summa. Siksi onkin mietittävä, kuinka saada lapsi ymmärtämään rahan arvo, miten innostaa säästämään ja kuinka estää turha törsääminen tai pikavippeihin sortuminen.

Tätä pohdiskellessani päätin hakea mallia omien vanhempieni toimintatavoista. Alkuun tuntui, ettei meillä juuri puhuttu rahasta, mutta kun tarkemin kaivoin mieleni sopukoita, tajusin, että rahakasvatus on ollut keskituloisessa perheessämme huomaamattomana osana arkea. Asiasta ei paasattu, mutta sopivissa väleissä lapset otettiin mukaan talouskeskusteluun.

Muistan olleeni alle kymmenenvuotias, kun minut ja siskoni kutsuttiin keittiön pöydän ääreen ja meille kerrottiin lamasta. Kuulimme kuinka jompikumpi vanhemmista saattaisi menettää työpaikkansa ja samalla palkkatulonsa. Se oli tietenkin todella ahdistavaa ja pelottavaa – mutta mielestäni on hyvä että kouluikäisille kerrotaan ympäröivästä maailmasta. Samalla sovimme porukalla, ettei uusia leluja hankita, vaan kaikki ylimääräinen raha laitetaan sivuun sen kaikkein pahimman varalle.

Lamasta onneksi selvittiin ja 90-luvun lopulla vanhempani alkoivat haaveilla kesämökin hankkimisesta. Meidät varhaisteini-ikäiset lapsukaiset istutettiin jälleen keittön pöydän ääreen ja otetiin taitavasti mukaan päätöksentekoon. Ilmoittaessamme että oma mökki olisi meistäkin tosi kiva juttu, kertoivat vanhempamme mitä moinen investointi vaatii. Jos lomapaikka todella halutaan ”yhteisillä rahoilla” hankkia, on otettava lainaa ja silloin koko perheen on sitouduttava kulujen karsimiseen. Mökki-innostuksissamme taisimme siskoni kanssa ihan itse luvata, että rahan kinuminen ja uusista farkuista haavelu loppuisi saman tien.

Itse olen suunnitelut jatkavani vanhempien linjaa ja puhuvani lapselleni ”perheen yhteisistä rahoista”. Näin saisi paitsi lapset vanhempien tekemiin investointeihin mukaan, myös keskusteltua yhdessä siitä, kuinka jälkeläinen synttärilahjarahat tai ensimmäisen kesätyöpalkkansa käyttää.

Lapsuudenperheessäni kannustettiin säästämään, mutta sijoittaminen oli vanhemmilleni vierasta hommaa. Olen itse aikuisiällä innostunut sijoittamisesta ja tuntuukin luonnolliselta laittaa myös omalle lapselleni säästämäni rahat kasvamaan korkoa, tilillä makuuttamisen sijaan. Ajattelimme aloittaa matalkuluisella rahastolla, johon molempien vanhempien olisi helppo automatisoida siirto omalta tililtään kuukausittain. Kun lapsi on vanhempi, tunnen houkutusta opettaa hänelle myös osakemarkkinoista. Myös tähän voi otta lapsen aktiivisesti mukaan ja valita salkkuun yhtiöitä, joiden tuotteista hän pitää ja uskoo muidenkin pitävän. Esimerkiksi jos luokkakavereidenkin aamiaispöydässä maistuvat murot, voisi Kellogg Comapanyn osake päätyä ostettavien listalle. Jos Barbit ja värikkäät muovilelut ovat vielä tulevaisuudessakin hitti, voisi salkkuun valita Mattelia. Jos taas pojastani kehkeytyy isänsä veroinen kalamies, ja uistimet päätyvät kerta toisensa jälkeen järven pohjaan, voisi hän haluta omistaa Rapalaa. Suoria osakeostoja harkitessa hankinta toki vaatii aikuiselta yhtöön ja sen tunnuslukuihin tutustumista, mutta firman tuotteiden suosiota ja laatua voi pohdiskella yhdessä lapsen kanssa.

”Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” ei välttämättä sovi lasten kasvatukseen, mutta hauskaa näitä asioita on siti tuumailla. Aika näyttää kuinka sijoituksilleni ja kasvatussuunnitelmilleni käy. Olisi mahtavaa kuulla vinkkejä ja kokemuskia, kuinka rahasta puhuminen ja lapselle säästäminen on omassa perheessäsi onnistunut <3

Työ ja raha Lapset Raha Ajattelin tänään