ketunpoika sairastaa

sairaskettu.jpg

 

Lapsi oli kipeänä isän hoitoviikon alussa maanantaina. Hän oli kovassa kuumeessa ja ”kovin räkäinen ” äidin mukaan, joten katsoimme, että oli parempi, että lapsi saa sairastaa kuumeensa rauhassa äidin luona. Lapsi oli käytetty lääkärissä ja diagnoosina oli äidin mukaan ”keuhkotulehdus” johon lapsi sai antibiootit. Keskiviikkona äiti laittoi viestiä, että lapsi on ”tarhakunnossa” ja isä voisi lapsen hakea seuraavana aamuna luokseen loppuviikoksi. Tuntia myöhemmin tuli peruutusviesti, sillä lapsi oli sairastunut  kovaan ripuliin.

Seuraavalla viikolla kyseltiin taas lapsen vointia, sillä isällä olisi torstai ja perjantai vapaata ja jos lapsi jaksaisi, isä voisi viettää vapaapäivänsä lapsen kanssa. Tämä onnistuikin ja vietimme yhdessä torstaipäivän. (lääkärin määräämä antibioottikuuri jatkui perjantaihin, ja annostelimme lapselle lääkkeen sekä äidin lähettämän maitohappobakteerin.)

 Perjantaina vietin lapsen kanssa aamupäivän kaksin pelejä pelaten ja ruokaa tehden, kun isä oli äidin kanssa perheneuvottelussa. Loppupäivä vietettiin sitten kolmisteen puuhastellen. Illalla lapsi yski kovasti ja stetoskoopilla kuunnellen totesin, että keuhkoputkissa kuuluu ylimääräistä rohinaa uloshengitettäessä ja antibioottihoito luultavasti tarvitsisi jatkoa.

Perheneuvottelussa esiin tulleet asiat olivat niitä joista jo aiemmin kirjoitin, kuinka meihin ei voi luottaa (syitä ei osaa kertoa, ei vaan luota), äiti ei jaksa, mutta lähivanhemmuus ei ole vaihtoehto mitä isään tulee. Perheneuvottelija ja äiti epäilivät myös yhdessä, että lapsen viimeaikaiset sairastelut saattaisivat johtua psykosomaattisesta oireilusta, että lapsi ei haluaisi tulla isälleen. Kuitenkin äiti uhkasi yksinhuoltajuudella, jos ei saisi enemmän ”aikaa itselleen”. Eli tahtoo, että lapsi on meillä mahdollisimman paljon, mutta ei luota meihin, että antaisi lasta meille… Kuten aiemmin kirjoitin, en ymmärrä miten yksinhuoltajuus auttaa asiaan. Äiti myös ilmaisi, että pelkää minua, eikä uskalla puhua meidän kanssamme ilman sosiaalityöntekijää. Syyksi ilmoitti sen, kun kaksi vuotta sitten soitti meille ja olin puhelimessa sanonut, että lopettaa meille turhan soittelemisen ja miettii tarkoitusperiään. Kyseessä oli kerta, jolloin hän taas kerran soitti meille aikaisin viikonloppuaamuna kyselläkseen ihan älyvapaita asioita omasta mielestäni selkeästi häirintätarkoituksessa, enkä enää jaksanut olla hiljaa.

Äiti ehdotti, että muuttaisi meidän viereen asumaan. Isä yritti selittää, että ei silti näkisi lasta yhtään enempää, sillä hän on iltavuorossa kolme viikkoa kuukaudesta ja jos lapsi on syksyllä koulussa 8-12 on isä töissä 12-21. paitsi aamuvuoroviikoilla, jolloin hän on töissä 7-15 (jolloin lapsi on yleensä meillä joka tapauksessa ja isä vie hoitoon/kouluun ja hakee hoidosta/koulusta) sekä vapaapäivinä joita on iltavuoroviikoilla kaksi päivää arkena. Tällä hetkellä välimatkaa on noin 20min ja hakemiset ja tuomiset hoituvat aivan hyvin isän toimesta isäviikkoina ja isän vapaapäivinä.

Viime viikolla kyseltiin jälleen tiistaina, voiko lapsi tulla seuraavalla (tällä) viikolla meille, kun isällä on aamuviikko. Lapsi oli kovassa kuumeessa (taas) ja äiti lupasi ilmoitella jos paranee seuraavaksi viikoksi. perjantaina kuume jo laski, mutta sunnuntaina ilmoitti, että kuume nousi jälleen ja menevät lääkäriin maanantaina.

Maanantaina lapsi sai jälleen antibiootit ja keuhkoissa kuulemma kuului rohinaa. Aiemmin sairastettu flunssan jälkeinen keuhkoputkentulehdus oli saanut siis jatkoa, koska edellinen antibioottikuuri ei ollut tarpeeksi pitkä, kuten olin jo aiemmin todennut lapsen hengitysääniä kuunnellessani.

Äiti ilmoitti, että katselee lapsen vointia nyt seuraavat kolme päivää ja ilmoittaa, miten vointi muuttuu. Toivottavasti lapsi pääsee meille loppuviikoksi.

Itse en tiedä miten suhtautua tähän syyttelyyn ja sairastelukierteeseen. Itseäni on häirinnyt alusta asti jo vuosia jatkunut äidin tilitys vasukeskusteluissa, kuinka häntä pelottaa miten lapsi suhtautuu heidän eroonsa, kun on niin paljon uusia asioita lapsen elämässä. Joka keskustelussa kirjattuna sama huoli. Milloinkohan äiti itse huomaa, että ero ei ole lapselle enää ajankohtainen ja lapsi ei edes muista aikaa, jolloin vanhempansa olisivat asuneet saman katon alla. Tuntuu, ettei tämä ihminen mene eteenpäin elämässä ollenkaan vaan kertaa samaa vuotta elämässään vuodesta toiseen.

Minua on myös häirinnyt ehkä vähän se, että lapsen äiti ei ole koskaan halunnut nähdä minua tai tietää minusta mitään. Itse haluaisin tutustua ihmiseen, jonka kanssa lapseni elää puolet vuodesta (ennen miehen nykyistä työtä lapsi eli perheissämme pitkään viikko-viikko systeemillä). 

Perhekeskustelussa äiti oli myös ottanut puheeksi sen, että ei jaksa hoitaa sairasta lasta. Hänen mielestään lapsen pitäisi tulla isälle vaikka olisi kuinka kipeä. Me taas emme näe tässä mitään järkeä. Lapsen äiti on joka tapauksessa kotona (toisin, kuin työssäkäyvä isä) ja tartunta on jo hänelle annettu. Miksi siirtää kuumeessa oleva oksenteleva lapsi isälleen, kun lapsi ei siitä mitään hyödy? Päinvastoin, lapsi tartuttaa takuuvarmasti sitten myös meidät. Lapsen äiti tuntuu ajattelevan kaikessa vain mainitsemaansa ”omaa aikaa” eikä lasta. Sosiaalityöntekijä sanoi, että ehkä olisi hyvä, että ottaisimme lapsen meille myös kipeänä, ettei lapselle tule oloa, että kelpaa meille vain terveenä. Ajatus saattaisi olla jollain tavalla ymmärrettävä, jos lapsi ei olisi meillä koskaan sairastellut. Voin kertoa, että näiden yhteisten vuosiemme aikana, on meillä kyllä kuumeiltu ja oksenneltu ihan yhtälailla. Olen viettänyt öisin aikaa kylpyhuoneessa kipeä lapsi sylissä, spiderman toisessa kädessä, kuuman suihkun höyryssä lievittääkseni yskää ja hengitysvaikeuksia, kun isä ajaa apteekkiin keskellä yötä. olen siivonnut oksennusta sängystä ja lattioilta.

Hengittelen syvään ja odotan miten loppuviikon käy.

 

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *