Oikeutta ihmisille

 

Siirtykäämme siis lapsettomuuskysymyksistä kysymyksiin nykyisistä lapsista.

Heitä on yksi. Yksi täydellinen ihana ihmisenalku aviomieheni aikaisemmasta suhteesta. Mieheni oli muutaman vuoden pälle 20 ja lapsen äiti 30, kun lapsi syntyi. Alkunsa tämä pieni ihminen sai alle puoli vuotta heidän tapaamisestaan. Yhdessä he jaksoivat siihen asti, kun lapsi oli kolmen. 

Lapsi oli täyttänyt neljä, kun aloimme seurustelemaan.  Eron jälkeen miehellä oli ollut kaksi tapailusuhdetta, joista ei kuitenkaan tullut mitään pysyvää.

Ihastuimme, rakastuimme. Muutimme saman katon alle, menimme naimisiin. 

Lapsettomuusongelmani olivat jo alusta asti selviä molemmille. Olin aiemmassa suhteessani yrittänyt silloisen kumppanini kanssa raskautta noin viisi vuotta. Oli selvää, että raskautuminen olisi epätodennäköistä . 

Ajatus yhteisestä lapsesta kuitenkin poltteli mielessämme ja hakeuduimme hoitoihin, joiden lopputuloksesta voittekin lukea blogini aloituksessa.

Nyt totuttelemme elämään sellaisena perheenä, kuin mikä meille on suotu. Meitä on täällä aina kaksi ja välillä kolme. Nyt sekin alkaa olla kyseenalaista.

Lapsi asuu meillä aina, kun lapsen isä on töistään aamuvuorossa tai vapaalla. Tämä käsittää kuukaudessa joka kolmannen viikon ja kaksi päivää muina viikkoina. Lapsi aloittaa koulun tänä syksynä.

Nyt lapsen äiti on ottanut puheeksi oman jaksamisensa. Hän toivoisi, että lapsi olisi isällään enemmän, sillä kokee, että hänellä ei ole minkäänlaista turvaverkkoa ja jaksamisensa on koitoksella, sillä hänen vanhempansa/ystävänsä/sukulaisensa eivät lasta halua hoitaa. Ehdotimme, että lapsen isä rupeaisi lähivanhemmaksi, jolloin lapsen hoitopaikka ja tuleva koulu olisi meitä lähellä ja lapsi voisi olla meillä pääsääntöisesti, tai ainakin enemmän kuin nykyään, siten voisin itse ottaa enemmän hoitovastuuta lapsesta, kun isä on töissä.

Tämä ei äidille kuitenkaan sovi, hän ei kuulemma luota meihin. Miksi? Sitä emme tiedä. Lapsi saisi olla meillä siis useammin, mutta lähivanhemmuus ei käy.

Lapsen äiti toivoo varamummoa ja tukiperhettä. Asioista keskustellaan yhdessä perhetyöntekijän kanssa. Kipeän lapsen hoitaminen tuntuu myös äidistä liian raskaalta ja hän toivoo, että vaikka lapsi olisi kovassa kuumeessa tai vatsataudissa, hän voisi tulla meidän luoksemme sairastamaan.

Lapsen äiti ei itse ole työelämässä ja meistä kuulostaa kohtuuttomalta lähteä ehdoin tahdoin siirtämään sairasta lasta kodista toiseen, että äiti saisi ”omaa aikaa” kuten sitä itse kuvailee. 

Olemme yrittäneet äidille ehdottaa tätä lähivanhemmuutta, mutta hän on sitä mieltä, että jos emme voi ottaa lapsesta enemmän hoitovastuuta nyt etävanhempina, hän ei voi, kuin hakea yksinhuoltajuutta. Miten yksinhuoltajuus häntä tässä ahdingossa auttaa, sitä emme ymmärrä, eikä ymmärtänyt perhetyöntekijäkään, kun asia taas neuvotteluissa tuli pinnalle.

Olemme yrittäneet auttaa ja joustaa kaikin tavoin, miten olemme kyenneet, mutta tästä ei ole apua. Miten jatkossa käy, sen näemme.