Mikä siinä on, että ainakin omassa elämässä ihmissuhteet tuntuvat vievän aika ajoin hulluuden partaalle? Enkä tarkoita nyt hyvää hulluutta eli sitä, jossa rakastuu niin, ettei tunne nälkää, kylmää tai väsymystä, koska kaikki huomio keskittyy toiseen ja siihen kuinka ihanaa elämä on. Tarkoitan sitä kummallista noidankehää, joka toistui vuosikausia ainakin omassa deittailussani. 

Miksi jotkut onnistuvat ja toiset saavat oppitunnin toisensa perään?

Aluksi on kivaa, mutta sitten alkaa ahdistaa ja lopulta ei enää tiedä, miksi hommaan edes lähti. Ihan kuin deittailussa olisi aina neljä samaa vaihetta, vaikka naamat ja nimet vaihtuvat: on tutustumisvaihe, ihastumisvaihe, vetäytymisvaihe ja sydänsuruvaihe. Deittailun alkuvaiheet ovat kivoja, mutta vetäytymisvaiheessa koen ahdistusta, sydänsuruvaiheessa masennusta ja pelkoa. Onko deittailun tarkoitus aiheuttaa ahdistusta ja masennusta? Miksi jotkut onnistuvat ja toiset saavat oppitunnin toisensa perään?

Aloin pohtia tätä, kun juttelin ystäväni kanssa, joka on hulluuden partaalla, mutta siinä positiivisessa merkityksessä. Hän on viettänyt kuukauden symbioosissa uuden, yli 10 vuotta nuoremman miehensä kanssa ja olleet kirjaimellisesti erossa toisistaan vain 3 päivää, koska ystävälläni oli pakollinen meno toisessa kaupungissa. Kaikki muut päivät he ovat viettäneet ystäväni luona: painineet, kikatelleet, pussailleet, halailleet ja harrastaneet seksiä kuin viimeistä päivää. 

Ensimmäiseen puoleentoista viikkoon ystäväni ei tuntenut olevansa ihastunut, vaikka silminnähden onnellinen olikin. Parin viikon kohdalla, puhuttuaan uudesta miehestä taukoamatta, hän sanoi, että no nyt hänelläkin on tunteita. Symbioosimiehellä selvästi oli ollut jo.  Mies oli pessimistisesti todennut alussa, että tämä on liian hyvää ollakseen totta, “kestää varmaan pari viikkoa”.

Vaikka suurta ”mitä meistä tulee”-keskustelua ei vielä ole käyty enkä tiedä, mitä symbioosimies ystävästäni todella ajattelee, on mahdollista, että he toivovat suhteelta erilaista tulevaisuutta. Ystävälleni on selvää, että mies on tunnetaidoiltaan hänelle liian epäkypsä. He ovat ottaneet pari kertaa yhteen ja mies on kuin siili piikit pystyssä: täynnä defenssiä ja sitä mieltä, että hän on kova, ei tunteile tai itke eikä varmasti pyydä anteeksi. Aivan kuin ystäväni tai minä 10 vuotta sitten.

Mies on kuulemma pehmentynyt vietettyään aikaa ystäväni kanssa, mutta silti on selvää, että tämä ei ole se ihastus, josta parisuhdetta lähdetään rakentamaan. Siksi ystäväni on jo valmistautunut siihen, että ero tulee. Mies välttämättä ei. 

Tuntuu kamalalta tietää, että todennäköisesti rikkoo toisen

Symbioosimies oli kysynyt ystävältäni, mikä häntä heidän jutussaan pelottaa. Ystäväni vastasi sen, mikä paljastaa suhteesta kaiken: pelkään että satutan sua. Olen itsekin kuullut nuo sanat menneissä suhteissani ja jos joskus vielä kuulen ne keneltäkään, juoksen saman tien vastakkaiseen suuntaan. Koska nuo sanat merkitsevät kahta asiaa: toinen tietää voivansa satuttaa sinua ja on oikeastaan jo valmistautunut siihen hetkeen, kun niin tapahtuu. Eli siihen, että eroatte. 

Ystäväni ja symbioosimies ovat vielä onneksi ihastumisvaiheessa, mutta mitä tapahtuu, kun on sydänsuruvaiheen aika? Eräänä iltana viinillä ystäväni kertoi, että hänestä tuntuu kamalalta tietää, että todennäköisesti rikkoo toisen. Hän sanoi huolehtivansa siitä, mitä symbioosimies tekee, kun ero tulee, sillä sen perusteella mitä on nähty, tunnetaidot tuskin riittävät surun ja eron aiheuttamien ristiriitaisten tunteiden kypsään käsittelyyn. Olen tästä samaa mieltä, mutta kuten kunnon ystävän kuuluu, muistutin, ettei se ole ystäväni vastuulla, miten mies tunteensa käsittelee. Ja sattuuhan ystäväänikin sitten, kun näin merkityksellinen ihastuminen on ohi. 

“Kyllä mä tiedän, että tuun itkemään”, vastasi ystäväni. Tuo lause selvitti minulle kerralla sen, miksi ystäväni on voittaja ja symbioosimies häviäjä. 

Mitä jos sydänsurun ei kuulukaan ahdistaa?

Jos kaikki ne kerrat, kun olen potenut sydänsuruja, olisin vain itkenyt, olisin hyvin hyvin onnellinen ihminen. Itkeminen nimittäin tarkoittaa, että jotain pääsee ulos. Minä olen viettänyt sydänsuruni miettimällä mikä minussa oli vikana, syyttämällä itseäni siitä, etten tehnyt toisin ja pohtimalla, miksi ylipäätään yritän, kun olen selvästi epärakastettava. Ennen kaikkea yrittänyt paeta näitä kamalia ajatuksia tekemällä liikaa töitä, panemalla tuntematonta baarin vessassa ja ostamalla vaatteita, joita en tarvitse. 

Tuolla hetkellä, kun ystäväni sanoi, että hänelle sattuminen tarkoittaa itkua, tajusin, kuinka eri kyvyillä me kaikki olemme varustettuja. Kuinka erilaisista asemista lähdemme deittailemaan ja kuinka haavoittuva on ihminen, joka ei osaa kohdata tunteitaan. Kuinka paljon on meitä, jotka kykenevät ihastumaan ja uskovat rakkauteen, mutta ovat itsensä kanssa vielä niin kesken, että hautautuvat itsesyytöksiin, kun rakkaus loppuu? Eivätkä edes tiedosta sitä? Kuljinhan minäkin tuolla vuosikausia vapaana vaikuttaen siltä, että kykenen parisuhteeseen tajuamatta kuinka ei-deittailtavassa kunnossa olen. 

Aiemmin sydänsuruvaiheissani ahdistus ja masennus kestivät ainakin puoli vuotta. Niin kauan meni, kunnes oli pakko lopettaa välttely ja kohdata tunteeni. Itkin ja surin – ja se helpotti. 

Nykyään olen vakuuttunut siitä, että deittailun ei kuulu aiheuttaa ahdistusta tai masennusta. Surua, iloa, jännitystä ja turhautumista – jopa vihaa kylläkin. Niiden tunteiden kanssa pärjää, jos ne osaa kohdata, koska silloin tapahtuu jotain ihanaa: luottaa itseensä ja siihen, että selviää, vaikka ihastus vetäytyisi ja symbioosi loppuisi. Häviäjiä ovat valitettavasti ne, jotka eivät vielä osaa.