Vuoden viimeinen päivä

Heräsin aikaisin aamulla. Ei tehnyt edes mieli kahvia. Nousin ylös ja kävelin keittiöön, jossa joulutähti kajasti pehmeää valoaan. Aloin keittää puuroa. Puuro ei kuulunut pitkään aikaan aamuihini, mutta nyt olen alkanut jo odottaa sitä ihanaa lämmintä tunnetta, joka vatsanpohjalle tulee syömisen jälkeen. 

 

Laskin vettä kattilaan sytyttämättä valoja, laitoin kattilan liedelle, levyn maksimille ja hiutaleet heti sekaan. Vaikka olen oppinut arvostamaan lämpöä ja pehmeyttä, olen edelleen kärsimätön. Puuron kiehuessa katselin joulutähteä ja mietin, mitä kämppikseni sanoi keittiöstämme. Siellä vallitsee harmoninen tunnelma, ikuinen joulu. Punaiset ikkunankarmit ja keväisen vihreä seinä. Vanha tumma lautalattia. Vienosti pöydän pintaan laskeutuva epäsuora valo – sellainen jota näkee ainoastaan talvisin ja jonka perusteella ei voi päätellä onko aamu, ilta, päivä vai yö. 

 

Puuro valmistui, kaavin sen lusikalla kattilasta suoraan kulhooni ja istuuduin pöydän ääreen. Harmoninen tunnelma tarttui minuun. Katselin vanhan kirpputorilta ostetun pöydän pintaa: eri kokoisia lovia, pyöreitä kupin jälkiä ja naarmuuntunutta maalia. En muista tarkalleen, mistä pöytä oli peräisin mutta 1920-luvulta se oli. 

 

Yhtäkkiä huomasin kuvittelevani, millaista kirjailijan elämä mahtoi silloin olla. Yritin katsoa punaisen Marimekon kaitaliinan ja Ikean bambuisten tablettien läpi, nähdä kirjailijan kahvikupin ja ruskean lehtiön pöydän päällä. Kuvittelin kuinka kirjailija raaputti kynnellään raidan pöydän pintaan tuskastuneena ajatustensa jähmeyteen. Näin kuinka märistä vodkalaseista jäi pöydän pintaan vesirinkulat, jotka syöpyivät puuhuun ikuisiksi muistoiksi hauskoista juhlista, jossa ilma oli sakeaa tupakansavusta, likööristä ja naurusta. Huomasin toivovani, että olisin siellä itsekin – siellä missä oli vain kynä ja lehtiö, missä suosio mitattiin sanojen terävyydellä ja pöydälle sai läikyttää sydämensä kyllyydestä. 

 

Nykyaika on minusta liian monimutkaista ja liian varovaista. On pöytäliinoja, kaitaliinoja, vahakankaita, tabletteja, lasinalusia – kaikkea, jolla voi päällystää ja vuorata sen, mitä pitää arvokkaana. Liian suojelevaa. Minä haluan läikyttää! Haluan vesirinkuloita pöydän pinnassa, mustelmia reidessä, hajonneita maljakoita ja kokoonparsittuja sukkahousuja. Haluan, että lattiaan jää reikä, jos tuoli kaatuu ja minuun arpi, jos minä kaadun. Haluan olla paljas, avoinna elämälle ja sen jättämille jäljille! Jos minun puurokulhoni on niin kuuma, että se lämmittää itseni lisäksi pöydän pinnan, eikö se kerro vain siitä, että se on onnistunut tehtävässään? Haluan, että minussa ja tavaroissani on jotain, mitä muistella sitten kun juhlat ovat ohi. 

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Syvällistä

Tunteet, asenteet ja elämän pienet asiat

Ajattelin tänään, kuinka tärkeää tunteiden säätely on. Se, että jokaisella on joku jolle kertoa elämän pienet asiat. Arkiset jutut, joista on ylpeä, jotka sattuvat, ilostuttavat tai hämmästyttävät. Jotka liikuttavat niin paljon, että ne tursuavat oman sielun yli niin voimalla, että ne on pakko kirjoittaa whatsapp -viestiksi, puhua ääniviestiksi, pulpauttaa ulos kämppikselle tai lähettää kuvana kaverille.

Lähetin esimerkiksi aamulla kuvan parhaalle ystävälleni leivästä, jonka olin itse leiponut. Niin ylpeä siitä olin. En tosin kirjoittanut saatetekstiksi mitään muuta kuin ”voooooi” ja sain vastaukseksi, että nyt tarvitaan tarkennusta.

Tunteet ja ajatukset voimistavat toisiaan

Olen varma siitä, että ihmistä ei ole tarkoitettu yksin kantamaan kaikkea sitä mitä tunnemme päivittäin. Tunnemme satoja tunteita ja ajattelemme keskimäärin 10 000 – 50 000 ajatusta päivässä, joista suuri osa on muistoja, tulevan ennakointia ja arvioita siitä, mitä nyt tapahtuu, onko se hyvä vai huono juttu ja mitä oikeastaan meidän mielestämme pitäisi tapahtua.

Yllättävää on, että yksi tunne kestää fysiologisena reaktiona noin 90 sekuntia. Vain 90 sekunnin ajan tunnemme puhtaasti jotakin: iloa, surua tai vihaa – kunnes tunnetila taas vaihtuu ellemme ylläpidä tunnetta ajatuksillamme tai teoillamme. Suurimmalla osalla meistä tämä on juuri se, mitä tapahtuu ja mikä tekee olosta hähmäisen  – siksi tuntuu, että koko päivä on pilalla, kun jokin pieni, mutta ohimenevä juttu ärsyttää meitä. Jäämme siihen kiinni.

Tämä on luonnollista, koska ajatukset, tunteet ja teot kytkeytyvät yhteen voimistaen ja tuottaen samankaltaisia kokemuksia. Jos esimerkiksi suutumme, alamme helposti ajatella, kuinka idiootti vihan kohteemme on, kuinka epäreilua on, että meitä kohdellaan näin ja ajatuksissamme tuomitsemme tilanteen. Ajatuksemme lisäävät vihan tunnetta ja saatamme seuraavaksi käyttäytyä vihaisesti: hyökätä sanallisesti tai fyysisesti. Tunteista tulee mielialoja, mielialoista asenteita ja asenteista sitä, mitä sinä päivästä toiseen olet.

Se, mikä tulvii yli, kertoo paljon ihmisestä

Se, mitä jaamme toisille, – se mikä tulvii yli – kertoo suoraan syvimmistä toiveistamme ja peloistamme sekä siitä, mikä meille on tärkeää. Mitä haluamme lisää ja mitä vähemmän. Ketä ajattelemme, mitä ajattelemme itse olevamme ja mitä mieltä olemme maailmasta. Jos haluaa oppia tuntemaan ihmisen, kannattaa kuunnella, mistä hän useimmiten puhuu ja miten – mikä tunne puhetta hallitsee.

Valittaako hän siitä, kuinka huonosti asiat taas ovat? Kuinka muilla on sitä ja tätä ja hänellä ei mitään? Hänelle ei makseta tarpeeksi palkkaa, Suomessa kaikki on huonosti ja muualla paremmin, väärä puolue on hallituksessa ja tänä aamuna leipäkin paloi paahtimeen. Puhuuko hän puutteesta vai yltäkylläisyydestä? 

Puhuuko hän ihmissuhteista vai tavaroista?  Terveydestä vai sairaudesta? Terveyden havittelusta vai siitä, että sitä jo on? Kuinka hyvältä jokin tuntuu juuri nyt. Vai onko nykyhetkessä jotain, josta hän haluaa pois? Onko nykyhetkessä koko ajan jotakin parannettavaa?

Puhuuko hän ylipäätään paljon vai vähän? Onko hän läsnä vai hallitseeko puhetta tulevaisuus tai menneisyys? Kun hän puhuu – kiinnostaako häntä sinun reaktiosi? Onko sinun reaktiosi samankaltainen kuin hänen?

Se, mitä toiset jakavat sinulle ei ole yhdentekevää. Se, mitä sallit toisten jakavan, vaikuttaa suoraan sinun ajatuksiisi ja tunteisiisi. 

Minä lähetin leipäkuvan parhaalle ystävälleni siksi, että olin niin onnellinen, että halusin jonkun muunkin näkevän täydellisen pyörän, rapeakuorisen kauraleipäni. Eilen sain häneltä kuvan söpösti sohvalle pedatusta pedistä, johon hän meni “retkelle”, koska halusi vaihtelua ja sänkyyn sopivat lakanat eivät olleet vielä kuivuneet.

Jaamme ystäväni kanssa hyviä asioita, koska tiedämme, että toinen osaa arvostaa niitä

Puhumme ystävieni kanssa enemmän siitä, mitä haluamme kuin siitä, mitä emme halua. Lauseemme alkavat usein sanoilla “Onpa ihanaa, että”, “Vähän kiva, kun”. Puhumme toki myös peloista ja siitä, jos jokin meni mielestämme mönkään, koska nekin vyöryvät yli. Silloin huomaan kuitenkin että nämä ovat niitä ajatuksiani ja tunteitani, jotka eivät tee minulle hyvää. Huomaan tunteen, yritän kuunnella mitä se minulle kertoo – joskus, jos en tajua tehdä tätä, ystäväni kysyy minulta sitä suoraan. Otan viestin vastaan ja lopetan siitä puhumisen, koska en halua tiettyjen tunteiden kestävän yli 90 sekuntia päivästä toiseen. En halua vihan, pelon tai syyllisyyden muuttuvan asenteikseni, joita levitän.

Puheenaiheet Hyvä olo Mieli Syvällistä